Etulinjan edessä

Enpähän olekaan vähään aikaan tuoreeseen kotimaiseen sotaelokuvaan törmännyt. Framom främsta linjenillä oli omalla kohdalla kovat ennakko-odotukset, lähinnä kiinnostavasta aihepiiristä sekä taidokkaasta ohjaajasta johtuen.

Etulinjan edessä kertoo 51:n jalkaväkirykmentin tarinan. Rykmentti on ruotsinkielinen, mutta silti kaikki heistä taistelevat yhdessä yhtenäisen isänmaamme puolesta. Elokuva aloitetaan muutamalla authenttisen henkilön haastattelulla (Elokuvassa esiintyneiden henkilöiden “oikeat” esikuvat siis ovat pääseet mukaan), mutta pian päästäänkin seuraamaan rykmentin ja erään tämän joukkueen komentajan Harry Järvin vaiheita pitkällä, kaksivuotisella ajanjaksolla.

Vuosi on 1942, linnoitustyö on rauhallista, Venäläiset ampuvat päivittäin kranaatteja ja sillointällöin rikkovat moraalia kiikarikiväärein, mutta muuten on varsin rauhallista. Jatkuvia vankienotto & tiedusteluhyökkäyksiä on kuitenkin tehtävä jatkuvasti ja Järv ansioituukin näissä hyvin.

Eräällä hyökkäyksellä Järv kuitenkin astuu miinaan, joka silpoo hänen jalkateränsä. Hän joutuu useaksi vuodeksi Tukholmalaiseen sairaalaan kuuntelemaan radiosta uutisia kannaksella alkaneesta suurhyökkäyksestä.

Se referoinnista. Kuten jo yllä mainittua, on aihe erittäin mielenkiintoinen. Tämän lisäksi dialogi on erittäin hyvin kirjoitettua, näyttelijät osaavat puhua ruotsia uskottavasti ja kaksikielisyys tukee elokuvaa erittäin hyvin.

Minuun elokuvan juonenkuljetus ei tehnyt ensimetreillä vaikutusta. Kohtauksen tuntuvat iskeytyvän täysin satunnaisessa järjestyksessä ruudulle eikä oikein missään ole mitään järkeä. Välillä tiukkakin toiminta saatetaan keskeytää jollakin epämääräisellä veteraanihaastattelulla. Mistään ei ota mitään tolkkua ja alan välillä itsekin ihmetellä että katsonko dokumenttia vaiko sotaelokuvaa.

Mutta onneksi tähän kohtaan tulee mutta. Hiljalleen palaset alkavat loksahtaa paikalleen ja useamman kuin kerran elokuvan aikanan koin eräänlaisen “ahaa-elämyksen”: kappas, siinä yhdessä kohtauksessa olikin jotain logiikkaa. En tiedä oliko efekti tahaton, mutta tulkintatavasta riippuen voimme ylistää joko Lindmanin pohjatonta neroutta taikka ottamatta jäänyttä lääkeannosta. (Kenties niiden yhdistelmää?)

Loppua kohden elokuva rauhoittuu. Järv unohdetaan makaamaan Tukholmalaiseen sairaalaansa, on aika nostaa estralille koko JR51:n komentaja: Alpo Marttinen. Taisteluun syntyy todellista epätoivon tuntua, kun rykmentin komentaja yrittää pistoolilla uhaten kiristää tietoja perääntyviltä joukoilta. JR51 on osoitettu puolustamaan “Suomen lukkona” pidettyä tienhaaraa. Venäläinen tulee päälle kovaa voimalla ja loputtomilla reservillä. Tienhaaran on kestettävä, sillä muuten tie Helsinkiin on täysin vapaa. Tässä vaiheessa voimmekin jo puhua todellisesta sotaelokuvasta. Haastatattelut ovat jääneet taakse, katkeileva juonenkuljetus on historiaa. Elokuva keskittyy hetkeen, siihen hetkeen jota nuo miehet elivät sillä hetkellä.

Ja sitten… Filmi on ohi, valot syttyvät teatteriin epilogin vielä pyöriessä kankaalla.

Olo on luonnollisestikin hieno, mutta hyvin pian elokuvasta alkaa etsiä epäkohtia. Vahva nationalismin aate paistaa elokuvasta läpi jokikisestä kolosta. Nyt kun sitä tarkemmin ajattelee, voisivat esim. norjalaiset tuntea samaa inhoa tätä elokuvaa katsoessaan kuin se inho, mitä me tunnemme katsoessamme umpipatrioottista jenkkileffaa.

Vaan minkäs tekee, eipä tätä pätkää ole ulkomaalaisille osoitettukaan. Laitetaan perään vielä vähän miinusta loopatuista (aidoista) sotavideopätkistä, joita selvästi ylikäytettiin aivan liikaa. Toinen miinus voidaan iskeä ruotsin kielestä, noin periaatteen vuoksi vain.

No hyvä on, hyvä on. Oli se silti hyvä elokuva.