White noise

“EVP:n harjoittajat uskovat että kuolleiden kanssa voi kommunikoida menetelmällä, jolla etsitään ja tallennetaan vainajien ääntä nauhureita ja muita jokapäiväisiä sähköisiä viestintävälineitä hyväksi käyttäen. EVP:n periaatteen mukaan kommunikaatio tapahtuu television, radion ja tietokoneen taajuuksilla -niin kutsuttua valkoista kohinaa (white noise) hyväksi käyttäen -niin että sitä kykenevät vastaanottamaan ja tulkitsemaan yhä fyysisessä maailmassa elävät ihmiset.”
-Lehdistömateriaalista poimittua tekstiä

Tälläisen mielenkiintoisen teeman ympärille koko Geoffrey Saxin ohjaama elokuva, White noise, perustuu. Koko ensivaikutelma on kieltämättä kiintoisa: ihmiset ovat kautta aikojen etsineet vastausta kysymykseen, onko kuoleman jälkeistä elämää olemassa. Toiset ovat helvetin pelossa varmistaneet taivaspaikkansa aneilla, toiset taas muulla hurskaudella. Varmaa tietoa kuoleman jälkeisestä elämästä ei olekaan saatu, sillä kukaan ei ole vielä tullut takaisin kertomaan siitä. White noisessakaan kukaan ei tee varsinaista comebackia, mutta hyvin läheltä tällä kertaa sitä asiaa liipataan.

Harmi vain, että homma menee suureksi osaksi läskiksi, sillä ilmeisesti Sax ei ole kyennyt yhdessä käsikirjoittaja Niall Johnsonin kanssa päättämään siitä, millainen White noisen pitäisi oikeastaan olla. Elokuva onkin kohtalaisen outo sekoitus draamaa ja kauhua, eikä katsoja osaakaan päättää, että miten Michael Keatonin kyynelsilmä-Jonathaniin täytyisi suhtautua: mies näyttelee herkästi ja taidolla murheenmurtamaa leski-miestä, jonka ei pääse vaimonsa kuolemasta yli eikä ympäri. Kauhustakaan ei voida oikeastaan puhua: vaikka elokuvan on kuvattu hyvinkin ahdistavaksi pimeässä istumiseksi kaikkine metallisine värineen, on silti sen kauhullinen sanoma ainoastaan ihmisiä luontaisesti pelotuttavien äkkipelotusten varassa. Eikä se murinakaan enää niin kovin pelottavalta tunnu ainakaan elokuvassakaan, kun Jonathan puskee itsepäisesti eteenpäin, vaikka kaiuttimista tulee vaikka mitä mörinää.

Elokuvan teema on hyvin selkeä matka valosta ja onnesta pimeään ja surulliseen paikkaan. Alussa kaikki onkin valoisaa: Jonathanin talo on sisustettu värikkäästi ja valoisasti, mutta mitä pidemmälle elokuva pääsee, niin eloisa talo alkaa muistuttamaan enemmänkin lasista ja metallista akvaariota, jossa valkoista kohinaa tulee joka tuutista ulos. Mitä sitten White noise tarjoaa vaativalle elokuvateatterin asiakkaalle? Vastaus on hyvinkin selvä: tälläisestä, hyvinkin Ringumaisesta, kopiosta ei kannata elokuvateatteriin rahojaan kantaa. Vuokralla elokuva ehkä toiminee tyydyttävästi verhojen ollessa kiinni ja kaverin ollessa vitsikkäällä pelottelutuulella, mutta ainakin allekirjoittaneeseen elokuva aiheutti äkkipelotuksia lukuunottamatta lähinnä haukottelua ja kellon vilkuilua.