King Kong

Hämmästyttävän korkealle IMDB:ssä yltänyt (sija #209 kirjoitushetkellä) King Kong (tehty vuonna 1933) on oman aikansa parhaita elokuvia. Elokuvaan tehdyt tehosteet olivat aikanaan erilaisia ja hyviä. Harry Redmond Jr ja Harry Redmond Sr olivat todellakin 30-luvun tehostevelhoja, joiden suoritusta ei minusta ainakaan voi aliarvioida, vaikkakin se iso apina välillä koomiselta näyttääkin.

Vaikka muutama naurunhörähdys minunkin suusta pääsi, niin King Kongissa on sitä luolamiehen voimaa, jota vanhoissa elokuvissa pitääkin olla. Ensinnäkin King Kong on viihteellinen paketti, jota katsoo pitkästymättä ja haukottelematta. Toiseksi King Kong ei ole huono elokuva, vaikka varmasti muutamat siten ajattelevatkin. Täytyy myöntää että tämä elokuva monen sukupolven takaa säväyttää skeptisemmänkin nuoren tai ainakin nuoren aikuisen mielen ja tekee elokuvasta sanoman sisältävän paketin. Ainakin minä uhrasin jälleen kerran tovin sille ajatukselle, että kumpi tässä nyt se peto onkaan? Ihminen vain tuo saatanan iso apina?

Itse asiassa elokuva ottaa tähän asiaan vähän varovaisemman lähestymistavan. King Kongin viimeisessä kohtauksessa kajautetaan ilmoille mieleenpainuvat vuorosanat: “Lentokoneet tappoivat pedon.” -“Ei, kauneus tappoi pedon.”. Ehkä elokuva ei ollut vielä valmis ottamaan virallisesti näin rajusti kantaa yhteiskuntaa vastaan sillä tavalla kuin minä elokuvan ymmärsin. Oli sanoma mikä tahansa, niin se on vain yksi osa tätä mielenkiintoista elokuvaa.

Itse juoni ei ole King Kongissa mikään maailman paras kyhäelmä. Carl Denham lähtee salaperäiselle saarelle, jota ei ole edes kartoissa, tekemään elokuvaa. Mukaansa hän ottaa kuvankauniin Ann Darrowin, johon laivan ensimmäinen perämies rakastuu. Perillä he törmäävät mysteeriseen alkuasukkaiden rituaaliin, jossa palvotaan Kongia. Pian Ann kidnapataan ja hänet uhrataan Kongille. Seuraa huima pelastusoperaatio ajan hylkimässä sademetsässä, jossa asustelee esihistoriallisia eläimiä… sekä Kong. Juoni on kyllä ihan mukiinmenevä ja jouhevasti etenevä, mutta väliin liika suoraviivaisuus saa ehkä vaativan katsojan selkäkarvat nousemaan pystyyn. Itse en siitä liiemmin välittänyt, sillä tuollainen tarinankerronta kuuluu selkeästi tuon ajan elokuvaan.

Näyttelijät ovat myös oman aikansa kasvatteja. He töksäyttelevät vuorosanansa sen kummempia ajattelematta tai ilmeilemättä. Onkin oikeastaan harmi, ettei elokuvan roolisuorituksiin ole enemmän parannettu. Nyt esimerkiksi Annia näyttelevän Fay Wrayn funktio on kirkua ja pyörtyä. Ei sitä oikein voi näyttelemiseksi kutsua.

King Kong on loppujen lopuksi viihdyttävä elokuva. Se ei todellakaan tarjoa nyky-elokuvanystävälle mitään uutta, mutta se herättää katsojassa nostalgisen tunnelman ja hyvän mielen. Ja on se itse asiassa parempi elokuva kuin monet nykypäivän seikkailuelokuvista. Kannattaa katsoa ihan mielenkiinnosta. Ja älkää ottako sitä ylikasvuista gorillaa vakavasti.