Daddy’s Home 2

Kun vuonna 2015 julkaistu Daddy’s Home oli selkeä menestys (Tuotti maailmanlaajuisesti noin 242 miljoonaa dollaria 69 miljoonan dollarin budjetilla ollen Will Ferrellin menestyksekkäin (rahallisesti) elokuva.) kiirehti studio pari vuotta myöhemmin tekemään jatko-osan tälle ensimmäisen osan kohtalaisen hyvälle sekoilulle. Elokuvan nimeksi lätkäistiin nokkelasti Daddy’s Home 2 (2017) ja ohjaajaksi ensimmäisen osan ohjannut Sean Anders. Kun mukaan laitettiin sama vanha poppoo ja toistettiin kohtauksia ensimmäisestä elokuvasta hiukan erilaisella kokoonpanolla, oli kyseessä jonkinasteinen kopio sillä twistillä, että nyt huomio keskittyi seniorimpaan tasoon. Yritettiin siis tuplata voittoja toistamalla samaa vanhaa.

On lähes turhaa yrittää kirjoittaa auki Daddy’s Home 2 juonta, mutta kirjoitetaan nyt kuitenkin. Tällä kertaa Brad (Ferrell) ja Dusty (Wahlberg) ovat jo tottuneet elämään toistensa kanssa, toki eri taloissa. Sinänsä seesteiseen elämään tulee taas vanhaa elostelua ja kyttäystä, kun seuraan pärähtää Bradin isä Don (Lithgow), joka on sympaattinen ja kuin vanhempi kopio Bradista. Kun samalla kyydillä nähdään naisiin menevä, vauhdikas ja suorasanainen Kurt (Gibson) toistamassa rooliaan What Women Want elokuvasta, on käsissä taas kasa jouluisia ongelmia. Lomalle lähdetään, kuusi haetaan ja sen ympärillä ei tanssita, kun Kurtin vaikutus Dustyyn alkaa taas näyttämään negatiivisia puoliaan. Ongelmien kautta kuitenkin löydetään jossain vaiheessa voittoon, kun sekavaan soppaan lisätään vielä Roger (John Cena) tuomaan lisää kipinää.

Elokuvan näyttelijät ovat pääosin Andersin alaisuudessa vain töissä. Mitään ylitsevuotavan hyviä roolisuorituksia ei nähdä ja tällä kertaa naurutkin jäävät vähän vähemmälle. Jotain toistosta kertoo sekin, että ensimmäisessä osassa Brad tuhosi talon Dustyn moottoripyörällä, nyt vastaavasti lumilingolla. Ferrell on omassa roolissaan oikeastaan oma itsensä, sillä hän pääsee näyttelemään roolia, johon on jo monessa muussa elokuvassa tottunut. Mark Wahlberg taas näyttelee Bradiin verrattuna kontrastista ja duoa tasapainottavaa tapausta aivan samalla tavalla, jolla Mel Gibson ja John Lithgow puolestaan tasapainottavat toisiaan olemalla vastakohdat toisilleen.

Andersin elokuvassa ei oikeastaan ole sinänsä mitään järkeä. Se on toki hyvin tuotettu ja peruslaatuisesti ohjattu komedia, muttei se tuo katsojalle mitään kovinkaan erityistä. Se on selkeästi ”katso ja unohda”-kategorian komedioita, joista viihdettä joutuu välillä tosissaan etsimään. Huumori on perusvarmaa hassuttelua ja mitään rynnäkkönauruja tästä elokuvasta ei saa tekemälläkään. Se on vain perusvarma ja peruskehno perseily, jolla on tärkeää ottaa viimeisetkin rahat pois niiltä, jotka pitivät ensimmäistä osaa onnistuneena komediana.