Trap

Omaan mieleeni tulee Trapin (2024) kohdalla sellainen ajatus, että kenelle M. Night Shyamalan oikein tekee elokuvia? Yleisölle, lapsilleen vai itselleen? Nyt ilmeisesti kaikille kolmelle, sillä tarinallisesti ja ohjauksen puolesta erittäin aktiivisen Shyamalanin uusin elokuva ei tällä kertaa kolkuttele mitään sumuisia portteja tai muutakaan mystikkaa, vaan sukeltaa syvälle tapahtumaan, jossa poliisi yrittää massiivisen operaation kautta saada kiinni paikallisen sarjamurhaajan, Teurastajan. Ikävä kyllä, sarjamurhaaja on musiikkikeikalla tyttärensä kera, joka lataa elokuvaan omia lisäpaukkua samalla kun poliisirengas murhaajan ympärillä kiristyy kiristymistään.

Elokuvan tarina on oikeastaan tyypillistä Shyamalania, jossa sinänsä hyvän perustarinan päälle luodaan sivutarinoita, joilla on pieniä sivutarinoita ikäänkuin kerroksiksi kerroksien päälle. Niinpä Josh Hartnettin Cooper nähdäänkin tutkimassa tarinallista korttitaloa (stadion) erilaisista kulmista aina katosta, työntekijöiden kahvihuoneeseen saakka samalla kun M. Night Shyamalanin tyttären (Saleka Shyamalan) näyttelemä Lady Raven pitää omaa showtaan lavalla kirkuville teineille. Kun mukaan lähes tarpeettomasti ympätään paitamyyjä ja tyttären ex-kaverien hyvitystä hakeva äiti, on kasassa sarjamurhaajan painajainen, jossa toisaalta häntä tavoitellaan virkavallan ja toisaalta vanhemmuuden tasolta. Tämä kaikki kuitenkin jää kömpelösti ikäänkuin kokemuspisteitä kerääviksi ”kiva tietää”-jutuiksi, joilla ei ole kovinkaan paljon arvoa itse elokuvan kannalta. Ja miksi olisi, kun Shyamalan voi ovelana (…) käsikirjoittajana keksiä vaikka mitä jännittävää katsojan päänmenoksi!

Cooper: ”I think you’re looking for me.”

Pääroolissa sarjamurhaaja Cooperina (ja perheenisänä) nähdään monille tuttu Josh Hartnett, josta ensivaikutelma katsojalle on yllättävän hyvä. Kuitenkin pitkin matkaa katsojasta alkaa tuntua siltä, että Shyamalan on määrännyt Hartnettin näyttelemään kuin hänellä olisi ummetusta, josta selviämiseen tämän elokuvan minuutit eivät yksinkertaisesti riitä. Paljon lupaavasta alusta Shyamalan riisuu Hartnettia lähes kirjaimellisesti niin vaatteista kuin roolisuorituksesta johonkin sekavaan tilaan, jossa jäljelle jää vain yksiulotteinen nauru. Cooperin rinnalla nähdään Ariel Donoghue, joka onnistuu omassa roolissaan melko hyvin; kuin hän olisi aidosti innoissaan roolistaan. Shyamalanin tytär, Saleka Shyamalan taas keskittyy enemmän musiikkiinsa kuin roolinsa ja se omalla tavallaan näkyy: hänestä ei kun ei meinaa saada oikeastaan mitään irti, eikä hän katsojalle anna muuta kuin huolestuneen näköiset, lähes muovatut kasvot. Keskinkertaisuuden kruunaa Alison Pill, jolle ei anneta Cooperin vaimona juurikaan tilaa: vain sen verran, että elokuva saadaan edes jonkinlaiseen kelvolliseen päätökseen.

Cooper: ”What a stressful day you’ve had. You must be tired.”

Shyamalan ei olisi Shyamalan, jos tarinalle ei nähdä mitään sinänsä päätöstä. Tälläkin kertaa erilaisia asioita jätetään ilmiselvästi tarkoituksella auki, koska jos maailmassa on yksi asia, mitä Shyamalan ei osaa, niin se on tarinan päättäminen. Jokin mystinen ja kutkuttava voima saa käsikirjoittaja Shyamalanin puhumaan ohjaaja Shyamalanille, että elokuvaan kannattaa jättää aina auki asioita, vaikka siltä varalta, että katsoja ei halua tietää kaikkia. Trap ei ole poikkeus tästä konseptista; moneen kertaan älykäs sarjamurhaaja tekee käsittämättömiä siirtoja tulleen jopa, anteeksi, ”manspleinaamaan” asioita katsojalle ihan kuin muuten vain. Välillä halitaan ja kuljetaan kohti sarjamurhaajan voittoa, kunnes Shyamalan oletettavasti on saanut neronleimauksen, että jätetäänpä nyt vielä vähän asioita auki tai vajaaksi. Tuloksena on jälleen kerran sekasotku, jonka selvittäjäksi Hartnettista ei kertakaikkiaan ole ja katsojalle jää elokuvasta oikeastaan vain aavistuksen turhautunut ja hämmentynyt olo. Olo, jossa ainakin itse kysyn, että miten Shyamalan sai nyhdettyä rahat tähän elokuvaan ja oliko elokuva vain suuri näyteikkuna hänen tyttärelleen Saleka Shyamalanille? Minä nimittäin luulen, että oli ja se ei sinänsä katsojaa palvellut mitenkään positiivisella tavalla.