Blueberry

Blueberry perustuu väljästi Jean-Michel Charlierin ja Jean Giraudin sarjakuviin, jotka ensimmäisen kerran ilmestyivät Ranskassa 1960-luvulla. Jan Kounenin (Dobermann) elokuva oli Ranskassa suuren budjetin jättimenestys ja voi hyvin kuvitella, että Blueberry tulee täyttämään elokuvasalit muuallakin. Mike Blueberry (Vincent Cassel) lähetetään nuorena miehenä setänsä luokse pieneen lännenkaupunkiin. Mike rakastuu paikalliseen ilotyttöön, joka kuolee Wally-nimisen herran (Michael Madsen) luotiin aivan Miken silmien edessä. Mike pääsee pakenemaan ja päätyy intiaanien pelastamaksi, joilta hän oppii uusia ja hyödyllisiä taitoja ja viisauksia. Juoneen liittyy olennaisesti myös intiaanien vuori, jossa on huhun mukaan enemmän kultaa kuin koko Kaliforniassa.

Kounen on luonut uuden elokuvalajityypin, ”modernin westernin”, länkkärin ilman Leonea, Eastwoodia ja Morriconea. Ohjaaja on ottanut mukaan hieman perinteisiä välienselvittelyä mm. ikkunan läpi heittämisen ja ammuskelun muodossa mutta pääpaino on oudoilla hallusinaatiokohtauksilla, joihin hän on saanut innoituksen oleskellessaan shamaanien luona.

Kuvaus on henkeäsalpaavan kaunista. Kamera-ajot ovat todella upeita ja valloilleen päästetty kamera eksyy välillä ties mihin kuten liitelemään vesiputouksen ylle. Ääniefektit ovat myös vaikuttavia. Kounen on päästänyt mielikuvituksensa irti galaksien taakse ja jälki on sen mukaista ettei sitä voi sanoin kuvailla.

Vincent Cassel (Dobermann, Purppuravirrat) tuo risupartansa alta mieleen Clintin mutta vain ulkoisesti sillä Blueberry ei ole kovanaama vaan intiaanikylän ja lännenkaupungin välillä tasapainotteleva, menneisyyden piinaama mies. Michael Madsen on niin ikään hyvä vanhan ajan pahiksena. Blueberry on kuitenkin aivan liian hidas toimintaseikkailulänkkäriksi ja takkuilee pahasti puolenvälin jälkeen. Juoni muuttuukin elokuvan edetessä yhdentekeväksi ja katsoja jää nauttimaan kauniista maisemista, kuvaustempuista ja tehosteista.

Kounenin elokuva on täynnä pahuutta ja unenomaisuutta eikä hän halua katsojan putoavan kärryistä pohtimaan tapahtumia vaan matkustavan mukana avoimin mielin ja nauttivan matkasta täysin siemauksin. Blueberry on elokuvateatterissa katsottuna taivaallinen elämys mutta elokuvana ”vain” jonkin verran keskitasoa parempi.