The Pope’s Exorcist

Keskinkertaisia elokuvia urallaan ohjanneen Julius Averyn tuorein kauhuelokuva, The Pope’s Exorcist, on omituinen sekoitus vanhaa Manaajaa, erikoistehosteita ja kohtauksia, jotka saavat katsojansa lähinnä haukottelemaan; hyvään elokuvaan kun ei riitä, että Russell Crowe vetää yllensä pappiskaavun, ajelee skootterilla ja huudahtelee ”kukkelikuu” toimien samalla paavin päämanaajana.

The Pope’s Exorcist mainostaa ottavansa innoituksensa Vatikaanin manaajan (siis ihan oikeasti) kirjasta An Exorcist: More Stories by Father Gabriele Amorth, mutta jotenkin jaksan epäillä, ettei oikean isä Amorthin elämä kuitenkaan ihan näin vauhdikasta ollut kuin Russell Crowen näyttelemällä isä Amorthilla. Oikea isä Amorth on sanonut tehneensä 160 000 manausta, jota on kyllä minun matemaattisilla taidoilla vaikea uskoa. Esimerkiksi vuonna 2010 hän sanoi tehneensä 70 000 manausta, mutta jo vuonna luku olisi ollut edellämainittu 160 000. Se tarkoittaisi, että hän olisi tehnyt noin 82 manausta päivässä (3,4 manausta joka tunti) kolmen vuoden aikana. Kirkollinen voima on toki suuri, mutta ihan näin mittaviksi en kuitenkaan oikean isä Amorthin manaustaitoja ja ennenkaikkea ajankäyttöä laske.

Elokuvassa kolmihenkinen perhe muuttaa Espanjaan, vanhaan kirkon rakennukseen, jota remontoidaan ja jossa alkaa tapahtua kummia, kun perheen yksinhuoltajaäidin (Alexandra Essoe) poika (ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Peter DeSouza-Feighoney) uteliaisuuttaan kurkkii vähän väärään paikkaan ja joutuu demonin valtaamaksi. Paikalle kutsutaan lokaali pappi, isä Esquibel (tällä kertaa aika mukavasti onnistuva Daniel Zovatto), joka heitetään demonin toimesta ovesta ulos huudolla ”väärä pappi”. Kun tilanne on vakava, niin katolisen kirkon päämanajaa, isä Gabriel Amorth (Russell Crowe) saapuu paikalle skootterillaan tekemään aidon manauksen. Siitä on seurauksena koputuksia, infernaalisia asioita ja erikoistehosteita varsinaisen kauhun tunteen oikeastaan puuttuessa.

”You… will not take me! YOU WILL NOT TAKE ME!”

Elokuvan näyttelijät ovat oikeastaan aika hyviä: Avery on saanut ohjattavistaan jonkin verran irti ja pääroolissa oleva Russell Crowe on minusta jopa todella hyvä ja sopiva papin ja manaajan rooliin. Vähän taustatarinaa ja tunnetta Crowesta myös saadaan, kun muuten huolettomille kasvoille alkaa ilmestymään oikeaa kauhua, pelkoa ja epätoivoa. Sivuroolissa oleva Daniel Zovatto on myös pappi paikallaan, sillä hänen roolinsa Amorthin apulaisena on omalla tavallaan onnistunut. Sivuroolissa rukoileva pappi löytää itsestään lisää uskoa, kun demoni haastaa Zovatton isä Esquibelin todelliseen kuolemanleikkiin. Samalla kauhua ja pelkoa huutava Alexandra Essoe on perheen äitinä jokseenkin vakuuttava, eikä perheen teini-ikäistä tytärtä näyttelevä Laurel Marsden ole itseasiassa ollenkaan hullumpi. Ja kun taustalla vielä myhäilee vanha kettu, Franco Nero, paavina, on Averylla kasassa todella toimiva näyttelijäkaarti, jota hän tuntuu ohjailevan asiantuntevasti.

”In the name of the Father, and of the Son, and of the Holy Spirit… SEE THEE BENEATH GOD!”

Näyttely- ja ohjaustyö on The Pope’s Exorcistissa ihan kohdallaan, mutta on ikäväkseni sanottava, että se ”jokin” puuttuu. Ehkä syy on siinä, että Avery lähtee elokuvassaan ja tarinan lopussa liian erikoistehosteilla höykytettyyn toimintaan saaden aikaan vähän kuin turbovaihteen, joka elokuvan teemaan tuntuu liioittelevalta. Samalla kun Paavi Vatikaanissa voi huonosti, jättää Avery tarinassa sivujuonia kertomatta ja luottaa liikaa Crowen tuomaan karismaan elokuvan selvittämiseksi. Ihan niin helposti katsoja ei kuitenkaan syöttiin tartu, vaan elokuvan uudestisyntynyt Manaaja-meininki menee huonoksi Constantine-kopioimiseksi. Se on huono asia, sillä lähes koko elokuvan näpeissään pitävä Avery menettää otteensa viimeisellä puolituntisella ja luovuttaa vallan oletettavasti studiolle. Tuloksena on hyvä alku, mainio tarinan ja tunnelmanluonti, jonka jälkeen valtavalta tuntuva pehmeä lässähdys ”kukkelikuun” saatesanoilla. Se on harmi, sillä The Pope’s Exorcist olisi voinut olla hyvä elokuva; nyt se on vain keskinkertainen kauhutarina, joka ei jaksa Night Visions fania kovinkaan kummoisesti säväyttää.