Death at a Funeral

Death at a Funeral (2010, suom. Hullut hautajaiset) on oikeasti hullu esimerkki siitä, mihin Hollywood on valmis menemään. Miksi? Siksi, että Dean Craigin käsikirjoittama elokuva on suora kopio hänen käsikirjoittamastaan elokuvasta… Death at a Funeral. Ainoa ero on, että ensimmäinen, vuonna 2007 valmistunut, on brittinäyttelijöillä toteutettu komedia ja tämä myöhempi amerikkalaisilla näyttelijöillä toteutettu komedia. Se on siis remake tai oikeastaan suora kopio kolme vuotta aiemmin ilmestyneestä elokuvasta ja sen käsikirjoitus on melkolailla yksi yhteen alkuperäisen kanssa. Jopa siinä suhteessa, että ensimmäisessä elokuvassa näytellyt Peter Dinklage uusii oman roolinsa!

Elokuva on lyhyt kollaasi perheen patriarkan hautajaisista, joihin koko suku kokoontuu ja jossa lähes kaikki asiat menevät enemmän tai vähemmän pieleen. Kaikki alkaa sillä, että Kevin Hartin näyttelemä Brian toimittaa hautajaisiin väärän ruumiin ja kun siihen yhdistetään kaikenlaiset suvun keskiset ongelmat, vahingossa annettu LDS ja vihjaileva kääpiö-drag, on käsissä ”hulvaton” kokoelma, jossa paskalle viety iäkäs sukulainen (Danny Glover) alkaa huutamaan ruumiista. Seurauksena on sekava kokonaisuus, jonka hyvistä hetkistä saadaan melkein toimiva komedia, joka ei juurikaan jaksa katsojaansa naurattaa.

Elokuvan näyttelijät ovat ihan ok vedossa. Surevaa poikaa näyttelevä Chris Rock onnistuu roolissaan Aaronina hyvin ja pitää pokkansa. Ilmiselvästi persaukista kirjailijaa näyttelevä Martin Lawrence on myös omassa roolissaan Aaronin veljenä melko hyvä. Mukana veivaavat näyttelijät tukevat tarinaa mainiosti, eikä roolinsa edesmenneen patriarkan rakastajana uusiva Peter Dinklage ole yhtään sen hullumpi. Kun Danny Glover saa raivota ja huutaa rauhassa, Zoe Saldana olla huolissaan vältellessään edesmennyttä kosijaa Derekiä (Luke Wilson) ja LDS:tä napannutta poikaystäväänsä (James Marsden) Oscaria, joka riisuutuu munasilleen ja kiipeää katolle, on kasassa ihan onnistunut kattaus ykkös- ja kakkoskorin näyttelijöitä. Kun mukaan laitetaan ihan hyvin SNL:ssä onnistunut Tracy Morgan, on katsoja siltä osin hyvissä käsissä.

Keskinkertaisia tai kehnoja elokuvia ohjanneen Neil LaButen suoritus tässä elokuvassa on ihan mukiinmenevä. Teknisesti ja kuvauksellisesti elokuva pysyy hyvin hanskassa, enkä usko LaButen hirveästi nähneen vaivaa siihen, että hänen olisi tarvinnut näyttelijöitään hirveästi oikeasti ohjata. Kokeneet komediaketut hoitavat kyllä hommansa ja Craigin ihan OK-käsikirjoituksen myötä heidän ei tarvitse kuin hieman eläytyä. Haastavalta ja pieneltä pakkopullalta se joillekin tuntuu, mutta silti yleisö otti elokuvan ainakin jollain tasolla omakseen: pienellä 21 miljoonan budjetilla (mihin tämä raha oikeasti meni? Näyttelijöihin?) elokuva onnistu keräämään maailmanlaajuisesti 49 miljoonan dollarin potin ollen siten taloudellisesti jonkinasteinen menestys. Kuitenkin, itse jonkinlaisena puristina itseäni pitävänä olisin jättänyt tämän elokuvan tekemättä.