Dexter – Season 1

Vuonna 2006 pamahti James Manos Jr.:lta, kun hänen luomansa sarjan, Dexterin, ensimmäinen kausi pamahti ulos. Emmyjä ja muita palkintoja kahminut sarja oli yksi yleisön suosikeista, mutta meikäläiselle Dexter esittäytyi vasta tänä vuonna, kun katsoin sarjan ensimmäisen tuotantokauden. Ja… Kyllä, petyin. Dexter on kuin CSI, jossa sarjan päähenkilö sattuu olemaan moraalisen koodin omaava sarjamurhaaja. Vieläpä niin, että sarjan muut uunot hahmot eivät tajua sitä. Dexter, ainakin sarjan ensimmäinen tuotantokausi, on rehellisesti kuvattuna aikamoista kuraa, jota katsoessa vaipuu syvemmälle epätoivoon kuin pitäisi. Valehtelisin, jos väittäisin, etten ihmettele IMDB:n sijoitusta 137 kaikkien aikojen tv-sarjojen skenessä.

Dexterin ensimmäinen tuotantokausi kiertää luonnollisesti kehää Dexterin ympärillä. Dexter tietenkin tekee oman moraalikoodinsa mukaisia murhia pahoille ihmisille ja siinä sivussa pyrkii selvittämään poliisin avustajana rikoksia, sekä elämään henkilökohtaista elämäänsä itsensä ja muiden ihmisten kanssa. Seurauksena on loppujen lopuksi monimutkainen, mutta lineaarinen putkiseikkailu, jossa Dexter menee kuin robotti eteenpäin erilaisten takautumien kautta. Takautumista vastaa tietenkin kasvatti-isänä (ja poliisina) toimiva Harry (älyttömän kokenut James Remar), joka huomaa nuoressa Dexterissä huolestuttavia piirteitä ja pyrkii antamaan Dexterille sen tietyn kuuluisan moraalikoodinsa.

Kasvatti-isän opit ovat toimineet älykkäälle Dexterille, joka veriroiskeiden (kuinkas sattuikaan) asiantuntijana elää omaa elämäänsä luultavasti melko tyytyväisenä. Ongelmia elämään kuitenkin tuo Doakes ja Rita, jonka yh-äidin elämään Dexterinkin on aluksi hämäyksen vuoksi, myöhemmin muutenkin (?), osallistuttava. Tuloksena on mysteeri, jossa Dexterille oman tunne-elämänsä tunteminen on Dexterille suurempi arvoitus kuin suoritetut murhat tai ykköskaudella “pahiksen” roolin vetävän “ice truck killerin” arvoitus. Sinänsä on hauska nähdä, että sarjan päähahmosta yritetään tehdä oman pään sisällä paljon monimutkaisempaa kokonaisuutta, mutta Dexteriä näyttelevä Michael C. Hall ei minusta saa roolistaan tarpeeksi irti. Tai sitten ongelma on taasen käsikirjoituksessa ja/tai ohjauksessa.

Rehellisesti ajattelen, että Dexter sisältää monia hahmoja, jotka ovat joko äärimmäisen huonosti käsikirjoitettuja ja/tai näyteltyjä, että itseltäni meinaa lähteä hiukset päästä. Jos lähdetään kevyemmästä päästä liikkeelle, niin Erik Kingin Doakes on aivan naurettavan yksiulotteinen hahmo.

Sergeant James Doakes: Surprise, motherfucker.

En tiedä, että mitä Erik Kingille on tapahtunut, mutta Ozin jälkeen Dexteriin ilmaantunut Doakes on katsojalle koomista ja hirvittävää paskaa katsottavaksi. Kovuutta ja lihaksia löytyy kuten Ozin hahmosta, samoin ärsyttäviä one-linereita, mutta muuta käsikirjoittajat eivät ole Kingin hahmolle sitten luoneetkaan. King poukkoileekin ruudulla kuin Kool-Aid Man, mutta sillä erolla, että hymyä hahmolta ei löydetä muuta kuin aseella uhattuna.

Toinen täysin epäonnistunut hahmo Dexterissä on Dexterin sisarpuolta, Debraa, näyttelevä Jennifer Carpenter. Uskoisin, että Debrassa on kolme asiaa pielessä:

• Käsikirjoitus: sarjan käsikirjoittajat ovat tehneet Debrasta häröilevän kaaos-tehtaan, joka vaikuttaa poliisin sijaan tiktokkia räpeltävältä varttihullulta tehden 10 sekunnin videoita. Käsikirjoituksessa ei ole mitään järkeä Debran osalta muuta kuin se, että hän tekee itsestään tyhmän ja epäpätevän oloisen sarjan joka toisen lauseen kohdalla.
• Näytteleminen: Jennifer Carpenter ei ole oikeasti hahmonsa kanssa ajan tasalla ja yrittää saada hahmostaan enemmän irti kuin siitä pitää saada irti. Tuloksena on epäpätevää haahuilua, kun näyttelijätär yrittää ohjata sarjaa koko ajan eri suuntaan kuin sarjan muut näyttelijät.
• Ohjaus: jostain kumman syystä episodien ohjaajat eivät ole vaatineet Carpenterilta paljon tai sitten heidän käsikirjoittajat ovat ottaneet heidän panttivangeikseen. Tuntuu siltä, että Carpenterilta ei vaadita kertakaikkiaan mitään rooliinsa, vaan hän saa sekoilla vuorosanansa ja eleensä omalla tyylillään.

Ja jotta ei jätetä muita huomiotta, niin sekopäisistä hahmoista myös C.S. Leen Vince Masuka on aivan oma tapauksensa poliisin CSI-yksikön työntekijänä. Siinä on vaikea ymmärtää Vincen tarinoita työpaikalla, mutta toisaalta tämähän on vain tv-sarjaa. Huomattavasti järkevämmän ja syvemmän roolin tekee sen sijaan kokenut David Zayas, jonka hahmon, Angel Batistan, elämä aaltoilee leijan lailla puolelta toisella sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella. Angel onkin omalla tapaa Dexterin huono ankkuri omine sotkuisine ihmissuhteineen vaimoonsa. Eikä pyrkyri-komisariota (Maria LaGuerta) näyttelevä Luna Lauren Velez onnistu omassa roolissaan kovinkaan paljoa paremmin. Tuloksena on vain pöydän takana kyräilyä ja paljon selittelyä.

Ja täytyyhän päähenkilöllä eli Dexterillä jonkinlainen morsmaikkukin olla ja sellainen löytyy sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella Ritasta (Julie Benz). Benz näyttelee yksinhuoltaja-äitiä mielestäni kohtuullisen vakuuttavasti, eikä heittiö-miehen (Mark Pellegrino) mukaan tuleminen roolia huononna. Mikä sitä huonontaa on se, että Dexterillä ei vaikuta olevan oikein minkäänlaista emotionaalista kontaktia Ritaan, josta seuraa monia kiusallisia tilanteita molemmille osapuolille. Toisaalta, se myös kuuluu käsikirjoitukseen ja voisin sanoa, että kerrankin tällaista parisuhdetta kuvataan edes jollain tasolla realistisesti. Seurustelu kun ei näytä olevan vain drinkeillä oloa tai muuta pintaliitoa, vaan paljon enemmän lähellä sitä oikeaa elämää. Ja siihen elämään Dexter tavallaan haluaisi päästä kiinni, mutta ei voi tunteidensa puuttumiselle mitään; mistä niiden pitäisi oikein ilmetä, kun mikään parisuhteesas ei oikein tunnu miltään?

Jos mietitte sitä, että en ymmärtänyt Dexterin kevyempää huumoripuolta, niin tavallaan ymmärsin, mutta se ei vaan sovi tämänkaltaiseen sarjaan, jossa yli puolet hahmoista keventää elämäänsä typerien puuhiensa avulla. Teknisesti Dexter on kuitenkin hyvää tasoa ja välillä tunnelmaltaan jopa erinomaista hikipisaran tuottavaa tavaraa, mutta yleisellä tasolla käsikirjoituksessa on keksitty hienoja tapauksia, joita ei ole saatu yhdistettyä toimivaksi kokonaisuudeksi. Sattumuksia on liikaa: milloin joku on näkevinään Dexterin auton takaluukusta, milloin joku sattuu sukeltamaan Dexterin ruumiiden jättöpaikkaan keskellä merta tai million Doakes sattuu vain tulemaan tuijottamaan Dexterin puuhia vapaa-ajalla. Ohjauksen ollessa pääosin näkymättömän hienovaraista, jää hahmoille liikaa tilaa perseillä ja pohtia Dexterin ohella omaa elämäänsä liiankin syvällisesti. Dexter on toki ristiriitainen tv-sarja, eikä siitä voikaan odottaa, että se miellyttäisi kaikkia katsojia. Minä olen vain minä ja tuskin jatkan Dexterin kakkoskaudella, kun taas joku toinen saattaa löytää Dexteristä uuden suosikkisarjan muovisen CSI:n ohella.