Pingiskingi

Vuoden 2008 Sundance-festivaalien parhaan kansainvälisen draamaelokuvan tittelin napannut Pingiskingi (Ping-pongkingen) on tyypillinen esimerkki takuuvarmasta palkintojenpoimijasta, jonka ”ihmisläheinen ja sydämellinen” teema kätkee taakseen valitettavan hiomattoman tarinan ja sotkuisen vyyhdin elämän pieniä kolhuja.

Huomenta kaikki lapset -minisarjallaan kiitosta kerännyt Jens Jonsson luottaa minimalistiseen ja kuivan ironiseen tyyliin, kulkien selvästi maanmiehensä Roy Anderssonin jalanjäljissä. Lisäksi pohjolan suuren valkeuden keskellä tarpovien, jokseenkin nihilististen ja vinksahtaneiden hahmojen tarinassa on kaikuja ainakin Coenien Fargosta, ehkä myös Todd Solondzin tuotannosta. Jonsson on kuitenkin huomattavasti edellä mainittuja ohjaajia kiltimpi ja optimistisempi. Alku lupaa riehakkaampaakin revittelyä edes suhteellisen omalaatuisessa maailmassa, mutta pian käy selväksi, ettei Pingiskingi yritä olla juuri mitään muuta kuin vähäeleinen ja jokseenkin kaunis kasvukertomus.

Sen keskipisteessä ovat Rille (Jerry Johansson) ja Erik (Hampus Johansson), veljekset, jotka eivät voisi olla erilaisempia. Ylipainoinen ja epävarma Rille on mestari vain saadessaan pingismailan käteensä. Pikkuveli Erik on suosittu, arvostettu ja sanavalmis. Kaksikkoa ei kuitenkaan voi erottaa mikään muu kuin menneisyydestä paljastuva salaisuus. Soppaa sotkevat myös öljynporaustöistä palaava isä, äidin kanssa liian hyvin viihtyvä Gunnar ja erikoinen Anja, joka taitaa jopa viihtyä Rillen seurassa.

En ole nähnyt minisarjaa, joten en pysty tekemään suoraa vertausta, mutta ainakin lukemattomat elokuvan isoa sanomaa heijastavat pikkujuonet ovat suoraan televisiomaailmasta ja tekevät Pingiskingistä lopulta melkoisen sotkun. On isän alkoholismia, uusi talo, kivääri, uimista, autolla ajamisen opettelua, koulukiusaajia, jääveistoksia, tyttöjä ja epäonnistuneita haaveita. Jossain siellä taustalla pitäisi olla myös pingis ja Rillen järjestämä turnaus. Massiivinen määrä näitä juonenkuljetuksen apuvälineitä osoittautuu tarpeettomaksi viimeistään lopussa, jossa kaikki langat yritetään kiireellä solmia yhteen.

Näyttelijöiltä voi odottaakin oikeastaan vain lakonista ulosantia, eikä kenelläkään ole vaikeuksia sen suhteen. Toisaalta muutamat tunteikkaammat kohtaukset toimivat hyvänä kontrastina harmaalle todellisuudelle. Varsinkin nuorempi kaarti yllättää paikoitellen taidokkaalla tulkinnalla. Tästä voi kiittää myös dialogia, jota ei vaivaa latteus, vaikka aiheet kulkevatkin tuttuja polkuja ennakoitaviin lopputuloksiin.

Lopputuloksena Pingiskingin oikeat ansiot ovat vähäiset eikä pelkkä viihdearvo riitä, jos aineksia olisi ollut johonkin suurempaankin. Pohjois-Ruotsin ja sen asukkaiden omalaatuisuus nähdään vain satunnaisina sukelluksina pinnan alle. Jonsson lupaa siis enemmän absurdia häröilyä kuin kykenee toimittamaan – ilman sitä elokuva vajoaa väistämättä ”opettavaisten, ihan hellyttävien nuorisoelokuvien” sankkaan kastiin. Lopputekstien pyöriessä ruudulla tuntuu siltä, että toimivan maailman rakentaminen on jäänyt kesken kuin varaisä-Gunnarin tieprojekti konsanaan.