Perfect Blue

Toisin kuin muut elokuvan lajit, animeteollisuudessa ohjaaja asetetaan hyvin harvoin etualalle varsinaiseksi taiteilijaksi: ainoat länsimaissa jokseenkin tunnetut nimet ovat Ghibli-studion perustaneet Hayao Miyazaki ja Isao Takahata. Luultavasti pitkälti standardisoitu piirrostyyli ja japanilainen luonteenlaatu ovat estäneet ohjaajakultin syntymisen.

Miyazaki on hieno tarinankertoja, jonka tuotoksista yhtäkään ei pidä vähätellä, mutta hieman nuorempaa sukupolvea edustava Satoshi Kon saattaa hyvinkin olla lahjakkain ja älykkäin nouseva tähti animekentällä. Miyazakin keskittyessä yksiselitteisiin, japanilaisesta kulttuuriperinnöstä ammentaviin satuihin, Kon sukeltaa syvälle ihmismielen alimpiin kerroksiin ja todellisuuksien eri tasoille rakentaen mutkikkaita, henkilökohtaisia kertomuksia unista, muistoista, harhoista ja ahdistuksista.

Tämä, Perfect Blue, oli hänen ensimmäinen ohjaustyönsä. Käsikirjoitus ei ole hänen, vaan se perustuu löyhästi samannimiseen kirjaan, mutta kaikki elementit, joita Kon on myöhemminkin käyttänyt, löytyvät jo tästä. Hänen kätensä olivat varmasti vielä sidotut, mutta debyyttiohjaus on joka tapauksessa tarpeeksi vaikuttava suoritus.

Nuorison pop-idolista näyttelijäksi ryhtynyt Mima joutuu painajaismaiseen kurimukseen, kun maaninen fani tuntuu tietävän hänen elämästään enemmän kuin hän itse, seksuaaliset ahdistukset nousevat pintaan ja armoton uusi julkisuus saa hänet epäilemään valintansa oikeellisuutta. Todellisuudentajunsa romahtaessa Mima voi vain seurata avuttomana sivusta, kuinka hänen elämänsä alkaa heijastella pelottavissa määrin hieman Uhrilampaita muistuttavaa televisiosarjaa, jossa hän itse esittää oleellista roolia.

Konia on moneen otteeseen luonnehdittu Japanin David Lynchiksi. Hyvinkin virheellinen väittämä on lähimpänä totuutta juuri Perfect Bluessa, joka vaihtelee katsojalle näennäisen sattumanvaraisesti, mutta kuitenkin tiukkoja sääntöjä noudattaen, eri todellisuuksien tasoilla. Hämmennystä saattaa varsinkin ensimmäisellä katselukerralla lisätä se, ettei tämä, Konille tyypilliseen tapaan, rajoitu vain päähenkilöön. Perimmiltään tarinassa on kyse ihmisten vääristymisestä, oman itsen kadottamisesta ja ”oikean kuvan” etsimisestä. Sitä tukeva teema ovat peilit, joita elokuva pitää sisällään käsittämättömän runsaasti: lähes kaikki mahdollisesti heijastavat pinnat on otettu käyttöön ja niillä leikitään useaan otteeseen. Miyazaki voi olla mielikuvituksen mestari, mutta Kon vie pystin visuaalisessa luovuudessa – ja tästä hän vain paransi.

Piirrosjälki on hillittyä, genren realistisemmasta päästä. Selvästi tietoisena valintana Miman pop-menneisyys nähdään astetta stereotyyppisempänä japanilaishullutteluna ja elokuvien maailmaan astuttaessa siirrytään uuteen, pelottavaan, seksiä ja väkivaltaa tihkuvaan raadolliseen todellisuteen, jota bändin muut jäsenet katsovat turvallisesti lasin takaa tai television ruudusta. Kannanotto animen tilaan ja huuto aikuisemman, vakavamman materiaalin puolesta? En tiedä, mutta ainakin se toimii.

Loppu tarjoaa valitettavasti aivan liian yksinkertaisen ja kaiken kattavan vastauksen, joka vie himpun verran tunnelmasta. Vaikuttava se on silti, ja yllätys parempi kuin Shyamalanin kaikki twistit yhteensä. On vain jotenkin ristiriitaista, että harhaisen mielikuvituksen varaan rakennettu elokuva ei jätä lopulta katsojalle ollenkaan varaa tulkintoihin.

Kaikista elokuvan ansioista huolimatta pidän tätä ohjaajamestarin heikoimpana suorituksena. Vain kolme vuotta myöhemmin Kon kirjoitti ja ohjasi tähän mennessä parhaan elokuvansa, Millennium Actressin. Sen monimutkaiseen, syvästi koskettavaan kauneuteen verrattuna Perfect Bluen maailmat ovat lastenleikkiä ja kokemus väistämättä jotenkin valju. Mutta myös tämä on hieno elokuva, lajityypissään virkistävä poikkeus. Onkin suositeltavaa aloittaa ohjaajaan tutustuminen tästä – pettyminen on vaikeampaa.