Huhupuhetta

Kun uudelleenfilmatisoinnit alkavat käydä tylsäksi ja tositapahtumiin perustuvat tarinat alkavat olla loppu, niin sitten mennään jo epätoivoisiksi, sillä Rob Reinerin ohjaama elokuva, Huhupuhetta (Rumor Has It…), on tositapahtumaan perustuvan huhun varaan laskeva elokuva. Tai no, kuitenkin. Tosiasiassa Huhupuhetta perustuu menestyneeseen romaaniin ja sitä seuranneeseen elokuvaan nimeltä The Graduate, jonka suuri suomalainen yleisö tuntee varmasti paremmin nimellä Miehuuskoe. Itse asiassa Huhupuheen koko tarina on Miehuuskokeesta puhumista ja tarinan taustan selvittämistä siitä, kuinka Jennifer Anistonin näyttelemän Sarahin äiti ja mummo saattavat liittyä elokuvaan/kirjaan perustuvaan tarinaan. Sekavaa? No, ei varsinaisesti, mutta vaikea tätä romanttista “komediaa” on muutenkaan selittää.

Muutenkaan ei ole mitenkään sattumaa, että romanttiseen komediaan palkataan Frendeissä itsensä läpilyönyt näyttelijä, Jennifer Aniston. Aniston onkin viime vuosina kunnostautunut tämän genren elokuvissa varsin luotettavana, mutta samalla tasapaksuna tyyppinä, jonka näyttelemistä jaksaa kotisohvalta seurata ilman sen suurempia vaikeuksia. Huhupuheessa Anistonin tilanne onkin jälleen kerran sama vanha tuttu: elokuvaan on heitetty muutama “Frendit”-tyylinen läpänpuolikas, sekä paljon tuttua epävarmuutta omasta itsestä, sekä huokailuja suuntaan jos toiseenkin. Anistonille langennut myöhäisen aikuistumisen rooli tuntuukin olevan varsin tuttua kauraa.

Eikä siinä edes vielä kaikki: Reiner on onnistunut haalimaan elokuvaansa Anistonin aisapariksi Kevin Costnerin, joka jälleen kerran näyttelee elokuvassa Kevin Costneria. Tämä on toisaalta ihailtavaa, että “Costner” kelpaa ohjaajalle kuin ohjaajalle, mutta Anistonin ihastuminen vanhaan kunnon setämieheen tuntuu varsin epäuskottavalta. Costnerista, tai sen paremmin Mark Ruffalosta, ei olekaan elokuvan minkäänlaiseksi pelastajaksi, mutta onneksi yksi näyttelijä nousee kaikkien muiden yläpuolelle.

Hän on Shirley MacLaine, joka ottaa homman haltuunsa Oscar-voittajan pitkällä kokemuksella. MacLaine onkin Reinerin tusinaelokuvan todellinen suola, joka suhteellisen vähäisestä ruutuajastaan huolimatta varastaa jatkuvasti huomion. MacLaine tuo elokuvaan napakkaa persoonallisuutta ja rempseyttä, jota tämänkaltainen romanttinen komedia kaipaa. Ja hyvä niin, sillä ilman häntä koko elokuva olisi kuin valtava pannukakku, joka tuoksuu ja maistuu halvalle ja niin moneen kertaan nähdylle paistokselle. No, tietenkin voidaan ajatella, että kun tehdään turvallinen elokuva turvallisilla näyttelijöillä ja turvallisella aiheella, niin siinä ei voida kovinkaan pahasti epäonnistua. Tämä on totta, mutta kyllä tasapaksuudestakin ja yllätyksettömyydestä voi helposti pisteitä pudottaa.