Blindness

Eletään aikaa, jolloin kaiken sorttisista maailmanlopunvisioista työnnetään jos jonkinmoisia filmikyhäelmiä elokuvayleisön välittömään läheisyyteen. Viime vuosina on nähty tältä saralta niin scifiä, kauhua kuin scifikauhuakin. Elokuvat kuten 28 Days Later (+ jatko-osa), War of the Worlds, I am Legend, Doomsday, Resident Evilit ja Mist kuuluvat tähän samaan sekoitukseen, josta löytyy paljon kiehtovia ainesosia ja mahdollisuuksia hienoihin elokuviin, mutta niistä huolimatta ovat lopputulokset joka ikinen kerta raivostuttavan pinnallista Hollywood-paskaa. Okei, mahtuuhan tähän joukkoon myös Children of Men, joka on lähtöasetelmiltaan loistava, mutta lopputulokseltaan keskinkertainen.

Kuullessani brasilialaisen Fernando Meirellesin tarttuneen kansainvälisesti palkitun José Saramagon novelliin perustuvan elokuvan ohjaksiin, uskalsin nostaa odotukseni oikeasti toimivasta epidemia/maailmanloppuelokuvasta melko korkealle.

Japanilainen mies (Yusuke Iseya) sokeutuu selittämättömästi odottaessaan liikennevaloissa. Mies saa apua ja menee seuraavana päivänä vaimonsa kanssa sairaalaan, jossa päivystävä lääkäri (Mark Ruffalo) ottaa hänet vastaan. Lääkäri herää seuraavana aamuna sokeana. Näin sokeusepidemia leviää ihmisestä toiseen, mutta lääkärin vaimo (Julianne Moore) tuntuu olevan sairaudelle immuuni. Julistetaan hätätila ja sokeutuneet teljetään vartioituun laitokseen, jossa he joutuvat pärjäämään keskenään ilman mitään ulkopuolista opastusta. Lääkärin vaimo on heidän joukossaan ainoa näkevä ihminen ja auttaakin sokeita minkä kerkeää.

Nopeasti täyttyvä, ulkomaailmalta täysin suljettu, omaan neuvokkuuteensa nojaava laitos ja ihmisiltä kenties tärkeimmän aistin vienyt epidemia puhkaisee vaarallisen skenarion, jossa toisten pomotteluun kyllästyneet sairaat johtajanaan Osasto Kolmen kuninkaaksi itsensä nimennyt mies (Gael Garcia Bernal) aloittavat muiden järjestelmällisen hyväksikäyttämisen.

Odotin näkeväni ensimmäisen oikeasti hyvän ja koskettavan epidemiaelokuvan ja tietyissä rajoissa minulle sellainen tarjoiltiinkin, mutta se mitä mieltä tästä elokuvasta loppupelissä olen, on vaikea kysymys. Blindness on ehdottomasti hyvä elokuva. Todella hyvä, mutta ei missään nimessä täydellinen.

Blindnessillä on se elokuvista tärkein, oma maailmansa ja tyylinsä, jonka olemassaolo on erittäin helppo uskoa. Yhdelläkään hahmolla ei ole roolinimeä vaan jokainen on joko jonkun mies, vaimo, lapsi tai yksinkertaisesti vain henkilö, jolla on esimerkiksi kävelykeppi. Kyseessä on mikä tahansa suurkaupunki, josta ei löydä mitään tunnistettavia monumentteja tai vastaavia. Paljon tyylikästä harmautta ja masentavaa kirkkautta. Kirkkaus, ja saturaation puute johtuu tietysti siitä, kuinka sokeutuminen ei johdakaan täydelliseen pimeyteen vaan päivastoin, puhtaaseen valkoiseen valoon. Tämä on olennainen osa elokuvan kerrontaa. Miltei jokainen graafisuudessa uiva kuva on tahallisesti poltettu puhki ja kun kuvasta tai kohtauksesta siirrytään toiseen, tehdään se usein valkoisen ristikuvan tai vastaavan siirtymän kautta. Blindness on elokuva, joka näyttää ehdottomasti vain itseltään. Siitä ei tule mieleen mikään muu elokuva, kuin ehkä joidenkin juonellisten teemojen kautta.

Tarina oli minulle henkilökohtaisesti uusi tuttavuus, joten en osaa sanoa kuinka elokuvan käsikirjoitus mukaili Saramagon novellia, mutta sen osaan sanoa, kuinka elokuvasta huomaa sen perustuvan kirjallisuuteen. Silmälappupäistä miestä esittävä Danny Glover toimii tarinan kertojana, selventämässä suurilla sanoilla ja rauhallisella äänellä missä mennään kuitenkaan aliarvioimatta katsojien kykyä muodostaa omia päätelmiään tarinan kulusta. Elokuvan lopussa, valitettavan keskinkertaisten loppukäänteiden yhteydessä käytetty kertojaääni oli ainoa hetki, jonka muistan elokuvan aikana minua häirinneen.

Näyttelijät toimivat rooleissaan hienosti. Ainoat napinat henkilöhahmoihin irtoavat pääosaa esittävälle Julianne Moorelle, joka on aikanaan toiminut muutamassa sivuosassa hyvin, mutta mainiosti kirjoitettu roolihahmo tuntuu olevan Moorelle osittain väärä. Johtuneeko sitten omasta tyytymättömyydestäni Julianne Mooren näyttelijäntaitoihin vai mihin. Siihen en osaa vastata. Elokuvan parasta työtä tekevät miespääosaa näyttelevä, viimeaikoina hyvin esille noussut Mark Ruffalo sekä roolissaan mainiosti irroitteleva, uuden sukupolven lahjakkain näyttelijä Gael Garcia Bernal. Bernal tekee diktaattorihahmostaan todella helposti vihattavan, aidosti ärsyttävän ja limaisen, jonka tehdessä melko äärimmäisyyksiin vietyjä väkivaltaisuuksia, hänen hahmolleen suorastaan toivoo mahdollisimman kivuliasta kuolemaa.

Blindness on aitoja tunteita herättävä elokuva ja ehdottomasti paras ns. maailmanloppu-/epidemiaelokuva, sillä se luo maailman sekä tapahtumat ja niiden seuraukset, jotka on helppo uskoa. Blindness ei ole kauhua tai scifiä vaan draamaa ja hienovaraista jännitystä eikä lopputulosta pilaa kuin oma osittainen tyytymättömyyteni Julianne Mooren näyttelijänlahjoihin sekä elokuvan lopussa tapahtuvat käänteet, jotka päättyvät muihin tapahtumiin verrattuna aivan liian iloisissa ja mielikuvituksettomissa merkeissä.