The Pacifier -Tuttisoturi

Kuka tahansa elokuvista kiinnostunut henkilö tietää komediat kuten "Stop! Or My Mom Will Shoot", "Junior" tai vaikkapa "Kindergarten Cop". Nämä elokuvat ovat kahden aikamme suurimman toimintatähden neronleimauksia, jossa kovissa liemissä keitetyt kovanaamat sijoitettiin täysin uudenlaiseen ympäristöön: (kreisi)komediaan, jossa monista väkivaltaisista elokuvista tuttu kivikasvo joutuu lasten keskelle tai muuten vain herttaiseen tilanteeseen. Henkilökohtaisesti pidän näitä elokuvia sinällään kiintoisina, joskin huonoina, teoksina, jossa mm. Sylvester Stallone ja Arnold Schwarzenegger irroitettiin luonnollisesta ympäristöstään irti pilailemaan. Vuonna 2005 tämän saman tempun toisti todellinen Y-sukupolven vertauskuvallinen symboli, Vin Diesel, joka kohelsi Disneyn tuottamassa "The Pacifier -Tuttisoturi"-elokuvassa kohtalaisen nololla tavalla. Toisaalta Adam Shankmanin komedian huonous oli jo niin käsinkosketeltavaa, että homma meni lopulta campin puolelle ollen niin huonoa, että huonous alkoi tekemään elokuvasta hyvää.

Disney-elokuvien juonet ovat usein suunnattu lapsille tai lapsenmielisille, eikä Tuttisoturi ole tämän asian suhteen millään tavalla poikkeus. Lyhyesti tiivistettynä Shankman kertoo tarinan merijalkaväen upseerista, Shane Wolfesta, joka saa tehtäväkseen vartioida viisihenkistä perhettä, jonka yksi jäsen on… Sorsa. Kun äärimmäiseen toimintaan tottunut (SEALin jäsenet valvovat ilmeisesti ennen tehtäväänsä 72 tuntia ja muistuttavat ennen tehtävää, että "olemme Sealeja ja tätä me teemme") Shane löytää itsensä katastrofi-perheen yksinhuoltajana, alkaa elokuvan ällötysmomentti olla täynnä. Seurauksena on hullunhauskaa kakkavaippojen haistelua, vauvan pukluja, ahdistuneen teinitytön ymmärtämistä, nössön teinipojan identiteetin etsiskelyä, sekä partioon kuuluva pikkutytön auttamista ninjataistelun ja muun typerän toiminnan ohella. Elokuvan juoni onkin kuin suoraan yläasteen kirjoitelmasta vedetty turaus, jota ei pelasta mikään muu kuin se, että huonous on jo hyvyyttä.

Elokuvan näyttelijät ovat puolestaan jotain käsittämätöntä. Vin Diesel yrittää esittää hyvinkin humoristista toimintasankaria, mutta jossain Vinin ja Dieselin välillä mennään todella jyrkästi metsään. Kokonaisuutena monissa elokuvissa "coolin" suorituksen vetänyt näyttelijä on kuin jäykkä kelohonka, josta huumoria on vaikea löytää millään tasolla katsasteltuna. Dieselin olemuksesta kun puuttuvat niin karisma, kuin ilmeetkin ja mies näyttää elokuvassa niin muoviselta, että heikompaa alkaa jo hävettämään. Samaan kastiin voidaan vetää kaikki elokuvan nuoremmat näyttelijät, sekä käsittämättömän (ja näkymättömän) roolin tekevä Lauren Graham, jolla ei ole elokuvassa mitään tekemistä. Ainoa valonpilkahdus varsinaisesta ääliöhuumorista on "Everybody Loves Raymond"-sarjasta tuttu Brad Garrett, jonka idioottimainen rooli menee elokuvan muuhun henkeen verrattuna onnistuneesti yli.

Kokonaisuutena Tuttisoturi on melkoista kuraa aina alusta loppuun saakka. Elokuva on myös äärimmäisen ennalta-arvattava tujaus, jossa lopun tapahtumat lienevät jokaiselle apinan älykkyyden omaavalle selvä asia. Tuttisoturi on myös häpeilemätön rahat pois-mentaliteetilla toteutettu leffa, jossa tunnettu action-tähti on valjastettu häpeilemättömästi Yksin kotona-tyyliseen iloitteluun. Hommasta menee jo sorsan ilmestyessä maku, eikä asiaa auta mikään, kun Diesel potkii pahvisia ovia saranoiltaan. Kun mukaan vielä iskostetaan pakolliset rakkauslässytykset, sekä lätinät ja lötinät siitä, että pitää aina olla sellainen kuin haluaa ja pitää uskoa itseensä, niin päivän moraaliopetuksesta on jo vähintäänkin 150% saatu. Tuttisoturi onkin elokuva, joka vetää vakavamman katsojan hiljaiseksi ja imee elämän eliksiiriä janoisana. Camp-viihtenä Tuttisoturi puolestaan on jo suhteellisen hyvää kamaa, sillä elokuvan puhtaalle huonoudelle osaa jossain kohdissa nauraa. Nauru ja myötähäpeä kasvaa jopa välillä niin suureksi, että kykenen antamaan tästä elokuvasta peräti 1.5 tähteä, vaikka Disneyn elokuva ei oikeasti ansaitsisi edes sitä.