Knock Out – Kehäketut

Kun mainitaan sana nyrkkeilyelokuva, on melko varmaa, että ensimmäinen mieleen putkahtava asia on Rocky-elokuvien legendaarinen sarja. Rocky-elokuva jatko-osineen ei kuitenkaan edusta kaikille sitä parasta mahdollista nyrkkeilyelokuvaa mitä on olemassa. Sitä ei siedä ihmetellä, sillä onhan elokuvayleisö nähnyt esimerkiksi Mark Robsonin Championin, Martin Scorsesen Raging Bullin ja Clint Eastwoodin Million Dollar Babyn.

Ron Sheltonin ohjaama Play It To The Bone on myöskin nyrkkeilyelokuva. Se edustaa huomattavasti komediallisempaa suuntausta eikä sitä oikein sovi verrata lajityyppinsä klassikkoelokuviin. Urheilukomediana ja varsin toimivana viihde-elokuvana älyvapaan suomennoksen saanut Play It To The Bone toimii kuitenkin hienosti.

Vince Boudreau (Woody Harrelson) ja hänen paras kaverinsa Cesar Dominguez (Antonio Banderas) ovat Los Angelesissa asuvia nyrkkeilijöitä, jotka ovat molemmat aikanaan ryssineet oman mahdollisuutensa päästä käsiksi maineeseen ja mammonaan. Vuosia kestänyt normaalielämä päättyy kun kaverukset saavat erään kohtalon oikun kautta uuden mahdollisuuden näyttää taitojaan Mike Tysonin matsin lämmittelyotteluun Las Vegasiin. Voittajalle taataan uusi mahdollisuus tittelimatsiin ja tie oikean nyrkkeilijän elämään. Ainoana ongelmana on, että kaverukset joutuvat taistelemaan toisiaan vastaan ja matsi on jo samana iltana. Cesarin rahaa havitteleva tyttöystävä Grace (Lolita Davidovich) lähtee kuskaamaan jätkiä Las Vegasiin ja haluaa samalla omille retuperäisille keksinnöilleen rahoittajia.

Elokuva on rakennettu melko oivasti kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliskolla kuljetaan avokattoisella amerikkalaisella muskeliautolla Los Angelesista Las Vegasiin ja toisella puoliskolla nähdään itse paljon pedattu nyrkkeilymatsi. Katsojalle esitellään päähahmokolmikko Cesar, Vince ja Grace melko kokonaisvaltaisesti erityylisten kohtaamisten ja rupatteluhetkien kautta. Täysin vakavaksi elokuva ei heittäydy kertaakaan mikä on pelkästään hyvä asia sillä muuten leppoisassa road/nyrkkeily-elokuvassa moinen olisi todella epätoivottua ja häiritsevää.

Cesarin ja Vincen menneisyydestä löytyy sopivassa määrin kiinostavia asioita, jotka tuodaan hienovaraisesti esiin. Banderas ja Harrelson ovat kuin kotonaan hauskoissa hahmoissaan, joiden sensuroimatonta sanailua seuraa oikein mielellään. Kaksikon tasapainoa häilyttävä Lolita Davidovich on jo hahmona melkoinen antikristus puhumattakaan sitten itse näyttelijättärestä, jonka edesottamukset aiheuttavat kotikatsomoissa hampaiden narskuntaa ja nikotiininhimoa. Grace on molemmista jätkistä tasavertaisesti pitävä naikkonen ja se luokin elokuvalle suuren ongelman kun itse matsi lopulta tömähtää ruutuun. Nainen ei tiedä kumpaa kannattaisi ja ravaakin päättömästi kannustamassa molempia joka alkaa risomaan välittömästi.

Sivurooleista löytyy mukavan absurdeja hahmoja kuten Tom Sizemoren raivokkaasti tulkitsema kusipäämanageri Joe Domino ja Lucy Liun esittämä nymfomaaninarkkarikleptomaanihutsu Lia. Robert Wagner sopii suuriegoisen ja kylmän hotellinomistaja Hank Goodyn rooliin mainiosti vaikkei mies mikään hyvä näyttelijä olekaan.

Elokuva pysyttelee huomaamattomilla teknisillä ansioillaan melko tavanomaisena itse nyrkkeilymatsiin saakka, mutta sitten alkaakin kuvaajan, leikkaajan ja äänisuunittelijan villit herskabileet, joissa rittää virtaa moneen muuhunkin urheiluelokuvaan. Itse matsi on rakennettu kaikinpuolin mainiosti. Lolita Davidovichin raivostuttava häsääminen vain rikkoo mainiota tunnelmaa todella paskamaisesti halki elokuvan.

Play It To The Bone on täysin unohdettu floppielokuva, jonka kaupallisen epäonnistumisen perimmäistä syytä en jaksa täysin ymmärtää. Kyseessä ei ole mikään mestariteos, merkittävä urheilufilmi tai edes kovin montaa katsomiskertaa kestävä elokuva vaan hitusen keskinkertaisuuden yläpuolelle kohoava komedia, joka kuitenkin naurattaa enemmän kuin itkettää.