Eastern Promises

Hurmeisista visioistaan tunnetun Kanadalaisen David Cronenbergin uusimmat elokuvat aiheuttavat positiivista hämmennystä. Graafisilla kauhuelokuvilla maailmaa aikanaan huojuttanut visionääri alkoi 80-luvun lopulla kertoa hieman toisenlaisia tarinoita vaikuttavasta tyylistään tinkimättä.

Vuonna 2005 Cronenberg teki ehkäpä kaupallisimman elokuvansa, A History of Violencen, joka erinomaisuudellaan vain vahvisti miehen entisestään poikkeuksellista statusta arvostettuna elokuvantekijänä. A History of Violence oli myös elokuva, jonka parissa pääosanäyttelijä Viggo Mortensen teki uransa parasta työtä väkivaltaisen menneisyyden riivamana Tom Stallina.

Cronenbergin ja Mortensenin herkullinen yhteistyö ei päättynyt A History of Violenceen, jota pidän pelkästään positiivisena asiana. Tänä vuonna katsojien keskuuteen saapui miesten toinen yhteistyö Eastern Promises, Cronenbergin kaupallisemmalla linjalla jatkava teos, joka on sanomattakin vuoden tärkeimpiä elokuvatapauksia.

Anna (Naomi Watts) on Lontoossa työskentelevä kätilö, jonka työvuoron aikana nuori venäläinen tyttö kuolee synnyttäessään tyttölasta. Anna päättää alkaa selvittämään kuolleen tytön menneisyyttä käyttäen naiselta jäänyttä päiväkirjaa johtolankana. Pian Anna löytää itsensä keskeltä Lontoossa toimivan Venäjän mafian likaisia kuvioita ja huomaa päiväkirjasta löytyvän näyttöä pahamaineisten mafiosojen vangitsemiseksi.

Päätyessään lähemmäksi mafian sisäpiiriä hän tapaa Nikolain (Viggo Mortensen), jonka vastuulla on kaikkein likaisimmat työt kuten ruumiiden hävittämiset ja murhat. Hän joutuu kosketuksiin myös Mafian pääpomon Semyonin (Armin Mueller-Stahl) sekä hänen henkisesti epätasapainoiseen poikaan Kirilliin (Vincent Cassel).

Eastern Promises on poikkeuksellisen vaikea arvosteltava sillä teatterissa poistuttuaan sen tapahtumia ja vaikutuksia jää miettimään pitkäksi aikaa. Siitä on helppo sanoa, että siitä pitää todella paljon, mutta muita tuntemuksia saakin jäädä odottelemaan myöhemmäksi. Eastern Promises ei ole todellakaan mikään jatko-osa A History of Violencelle eikä myöskään mikään helppo ja kevyt elokuva. Cronenbergin harvinaisen raadollinen, mutta kuitenkin pelkistetty kerronta ja näyttelijöiden väkevät roolityöt tekevät Eastern Promisesista poikkeuksellisen realistisen ja kaikin puolin harvinaisen toimivan elokuvan.

Viggo Mortensenin omistautuminen mafian likaisia töitä suorittavana Nikolaina on uskomaton. Mortensen on fyysiseltä olemukseltaan kuin suoraan Uralin vuoristosta haetun elinkautisvangin muotokuva jokaista siveltimenvetoa myöten. Kaiken sen rujouden alta löytyy myös oikeasti moniulotteinen persoona, jonka edesottamuksiin on helppo uskoa. Myös mafiaperheen isää näyttelevä Armin Mueller-Stahl tekee roolissaan loistavaa työtä. Päällisin puolin hyväsydämmiseltä vaikuttava, mutta pinnan alta pelottavan aito ja kylmä mies, jonka statusta ei jää epäilemään hetkeksikään.

Muutkin roolitukset ovat osuneet kohdilleen. Naispääosaa näyttelevä Naomi Watts toimii Annan roolissa tyydyttävästi, mutta harmillisesti hahmon motiivit kuolleen naisen menneisyyttä tutkiessa eivät tunnu täysin vakuuttavilta. Wattsin hahmossa häiritsee myös se, että hahmosta on kirjoitettu valkoisiin pukeutuva kliinistä hyvää huokuva Äiti-Teresa vailla mitään inhimillisiä vikoja. Vincent Casselin toimivasti esittämä Kirill on sopivan räjähdysherkkää ruutia, jota elokuvan rauhallinen kerronta ja tyyli paikoittain kaipaa. Mies saa irrotella taatusti huomaamisen arvoisesti ja välillä ehkä hieman yliampuvastikin.

Eastern Promises esittelee Lontoon nurjaa puolta Puolalaisen Peter Suschitzkyn klassisella kuvakerronnalla sekä säveltäjämaestro Howard Shoren tummanpuhuvalla scorella. Graafiset väkivallanpurkaukset hahmottavat elokuvassa esitettyä Venäjän mafian likaista arkea todella hienosti kuitenkaan tuntumatta vain shokeeraavuutensa takia elokuvaan sisällytetyltä mässäilyltä. Sen vaikutukset tuntuvat ja näyttävät realistisilta eikä mitään olennaista jätetä mielikuvituksen varaan.

Kaikenkaikkiaan Eastern Promises on vaikuttava elokuva. Vasta aivan elokuvan loppupuolella tapahtuvissa käänteissä se tuntui hukkaavan jotain olennaista. Aivan kuin elokuvalle olisi kuvattu parempikin lopetus ja nyt nähtävä loppu on vain tuotantoyhtiöiden vaatimaa katsojan lempimistä. Todella taidokkaasti kerrottu tarina ei saa arvoistaan loppua mikä jäi harmittamaan teatterista poistuttuani, mutta päälimmäisenä mieleen jäi kuitenkin muuten varsin oivasti kerrottu tarina.

Yhdellä katsomalla Eastern Promisesista ei pääse eroon sillä se suorastaan vaatii toisen katselukerran.