Pathfinder -Legenda aavesoturista

Karl Urban: tuo havumetsien väsymätön viikinki-intiaani, lämminsydäminen tappokone, joka niittaa karskeja ja raakoja pohjoismaalaisia lähes pelkällä ajatuksella, on tullut sooloilussaan miltei tiensä päähän Pathfinderissa, uskomattomassa eepoksessa, jossa intiaanit ja viikingit ottavat toisistaan mittaa. Elokuvan ohjaajana toimineen Marcus Nispelin näkemys kuvitteellisesta viikinkien ja intiaanien yhteenotosta on jokseenkin hämmentävä sekoitus muiden elokuvien kohtauksia erilaisissa vaatteissa. Tuloksena on paljas kokonaisuus, jota ei voida kokonaisuudeksi hevillä edes kutsua: Karl Urban vs. muu maailma näyttääkin heikkoutensa jo siinä vaiheessa, kun mies varjomiekkailee ties missä suolla mahdollisimman kliseisesti.

Pathfinder on myös röyhkeä ja häpeilemätön sekoitus eri elokuvien kohtauksia: elokuvassa nähdään ainakin Cliffhangerista tuttu laskettelukohtaus kelkalla mäkeä alas, sekä King Arthurista tuttu “jääkohtaus”. Muutenkin meininki vaikuttaa taas joltakin spiritualismin ja tolkuttoman lahtaamisen välimuodolta, jossa sentään veri lentää K-15-merkin arvoisesti. Tämä ei silti elokuvaa pelasta, sillä murjottavat kasvot omaava Urban luovii elokuvan läpi taistellen sydämensä pohjasta hurjilta näyttäviä vastustajiaan vastaan, jota johtaa kieltämättä Carnivalesta hieman karvaisemmaksi käynyt Clancy Brown.

Näyttelijät ovat muutenkin naamioidensa takaa melko tunnistamattomia. Päähenkilöä, “Ghostia”, näyttelevä Urban ei tosin naamiota tarvitse, sillä miehen tavaramerkiksi käyneet rujot kasvot ja murjotus ei lakkaa tälläkään kertaa. Elokuvan pehmeämpää arvoa edustava Moon Bloodgood puolestaan keskittyy näyttämään hyvältä ja olemaan tietenkin pulassa, sekä tämän isää näyttelevä Russell Means vetää läpi perinteisen intiaaniroolin, missä mies näyttää pääsevän taas tämän todellisuudentason yläpuolelle. Itse viikingeistä onkin sitten melkoisen turhaa puhua, sillä heidän ulkomuotonsa on samaa sarjaa suoritusten kanssa: parrakas, brutaali ja stereotyyppisen kehno. Oikeastaan näyttelijöillä ei tässä elokuvassa hirveästi funktiota ole, sillä elokuva on selkeästi keskittynyt tyypilliseen “yksi mies muuta maailmaa vastaan”-kaavaan. Nispel tekeekin Urbanista kovasti melkoista Teräsmiestä, mutta verrattain turhaan, sillä elokuvalla on lukuisia heikkouksia.

Ei edes riitä, että Pathfinder kopioi muita elokuvia: Nispelin ohjaama elokuva on nimittäin melkoisen tylsä ja puuduttava kissa-hiiri-leikki, jossa veri lentää väliin oikein kaaressa. Pettymyksen voi aistia kotisohvalla siinä vaiheessa, kun huomaa tuijottavansa samaa takaa-ajoa jo varmaankin kolmattakymmentä minuuttia ja jännittäessä sitä, kuinka Urban tappaa karskeja viikinkejä. Kun elokuvan juonikin muistuttaa FPS-peliä ja kuvaus on villiä ja utuista, jää elokuvasta melkoisen huono maku suuhun siitäkin huolimatta, ettei tältä elokuvalta voinut oikein odottaa mitään. Tai tietenkin olisi voinut odottaa edes sitä, että elokuva viihdyttäisi jollain tasolla; tämä oli kuitenkin turha toive. Vaikuttaisikin kovasti siltä, että Nispelillä on vielä kosolti opittavaa.