Silmänkääntäjä

Kun Paul Giamattin hahmo, Uhl, kavahtaa ohitseen kävelevää mystistä poikaa täpötäydessä teatterisalissa, on Neil Burgerin ohjaaman Illusionistin (suomeksi Silmänkääntäjä) voima huipussaan. Burger, joka tekee Illusionistissa vasta toisen ohjaustyönsä, onkin onnistunut luomaan elokuvaansa Edward Nortonin myötävaikutuksella tunnelman, jollaisesta moni muu elokuva saa vain haaveilla. Nortonin ryytyessä ja kurotellessa iäisyyteen kohti utuisia hahmoja ja kansan kohahdellessa tämän ympärillä, voi katsojakin tuntea Uhlin turhautuneisuuden ja epäuskon; voiko tätä mysteeriä enää järjellä selvittää?

Vastaus ei ole aivan yksiselitteinen, sillä Burger jättää tarinassaan mukavasti joitakin yksityiskohtia auki, eikä kaikkea missään tapauksessa näytetä. Joka tapauksessa rakkaus Jessica Bielin näyttelemään Sophieen pysyy Nortonin näyttelemässä Eisenheimissä vahvana, eikä jo nuorena punottua yhteyttä voi murtaa edes raakalaismaisen prinssin, Leopoldin (loistava Rufus Sewell), juonet rakkauden ja kaiken muun murtamiseksi. Illusionist kertookin melko tavallisen ja fiktiivisen tarinan kahden ihmisen välisestä rakkaudesta, jonka välissä on tietenkin raja-aitoja. Kun mukaan on sotkettu kieltämättä hyviltä näyttäviä taikatemppuja, politiikkaa ja murha, niin pelin henki alkaa pikku hiljaa tiivistymään ainakin arvostelijalle mieleiseen suuntaan.

Elokuvasta hehkuu muutenkin 1800- ja 1900-luvun vaihteen henki: sumuiset kujat, hevoskärryt ja pikku hiljaa esiin työntyvä massanationalismi hermostuneine ja monikulttuurisine väkijoukkoineen enteilevät muutoksen aikaa. Silti tilaa on aina silmänkääntäjälle, jonka temput ovat niin taiturimaisia, että ihmiset eivät pidä niitä enää taikatemppuina. Tämä -jos jokin- aiheuttaa rahvaan seassa liikehdintää ja harmaita hiuksia alati Eisenheimiä varjostavalle Giamattin osuvasti näyttelemälle älykkäälle ja kunnianhimoiselle Uhlille, jonka pyrkyrimäisenä tavoitteena on olla mieliksi itse kruununprinssille. Silti Burger on tehnyt Giamattin ja Nortonin hahmoista samanlaiset: Uhl haluaisi haaveissaan olla samanlainen kuin Eisenheim, mutta sosiaaliset ja henkilökohtaiset paineet estävät tämän asian toteutumisen.

Uhlin taustapiruna häärii kuitenkin kerrassaan jäätävästi näyttelevä Rufus Sewell, joka on lähes Dark Cityn veroisessa iskussa kylmänä ja tunteettomana kruununprinssinä, jolle valta tulee ennen tunnetta. Elokuvan pehmeämpää puolta näyttelevä Biel puolestaan onnistuu roolissaan sen kummempia yrittämättä, eikä Burger ole tätä elokuvaa häneen varaansa edes laskenut, sillä luotto on jäänyt selvästi kolmikon Norton-Giamatti-Sewell huomaan.

Illusionist on sen vähempää kursailematta sanottuna hyvä elokuva. Se on sopiva sekoitus rakkautta, draamaa, mysteeriä sekä jännitystä, joka tulee hyvin esiin elokuvan eri vaiheissa. Eisenheimin esiintyessä väkijoukolle nousee elokuvan pintajännitys huippuunsa: “kuolleiden” hahmojen ilmestyessä näyttämölle, alkaa Uhl:kin epäilemään omaa järkeänsä ja tunnelma alkaa väkisinkin sähköistyä. Uskoako rahvaan selitykseen, että Eisenheim manaa esiin kuolleita vai uskoako loogiseen päätelmään, että kaikki on vain huijausta? Oli niin tai näin, Burgerin elokuva aiheuttaa katsojassa jännitteen, joka pitää rakkauden varjolla katsojan pihdeissään aina elokuvan viimeisiin hetkiin asti.