Alpha Dog

Nick Cassavetesin ohjaama ja varmastikin Justin Timberlaken vuoksi mediassakin jonkin verran huomioitu elokuva, Alpha Dog, kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan ryhmästä tyhmiä ihmisiä, jotka tekevät äärimmäisen tyhmän tempun. Katsojansa melkein melankoliseksi ja epäuskoiseksi vetävä biletyselokuva ja kevyt teinidraama muuttuukin lopussa turruttavaksi näytelmäksi, jossa ei voi uskoa näkemäänsä. “Tapahtuiko tässä tosiaan oikeasti näin?”-kysymykset jäävät vellomaan mieleen vielä seuraavanakin päivänä. Onneksi en ole tässä kirjoittamassa tapahtumista, jotka eittämättä ansaitsisivat nolla tähteä, vaan elokuvasta, joka on maksimissaankin keskitasoa.

Niille, jotka eivät tiedä Alpha Dogin taustatarinaa, on syytä kertoa, että elokuva perustuu James Hollywoodin tarinaan. Mies nimittäin sai kyseenalaisen kunnian olla nuorin koskaan FBI:n “most wanted”-listalle päässyt ihminen, eikä ihan suotta. Raadollisesta tositapahtumasta huolimatta Cassavetesin elokuva vaikuttaa alusta loppuun saakka melko ponnettomalta ja tyhjältä rainalta. Ehkä tämä johtuu osittain siitä, että teinien päihteiden käyttöön ollaan aikaisemmin tutustuttu jo Larry Clarkin Kids:ssä ja Bullyssa. Kun samaan lohkoon voi laskea vielä Catherine Hardwicken Thirteenin, ei Cassavetesille jää oikeastaan mitään uutta sanottavaa.

Muutenkin elokuvaa leimaa rankasti sen keskinkertaisuus. Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan pitää yhdessä pääroolissa olevaa Emile Hirschiä, joka yrittää kompensoida sopimattomuuttaan rooliin karvaisella naamalla. Samaa voidaan sanoa myös Shawn Hatosysta, joka onnistuu tekemään roolihahmosta säälittävän tapauksen. Samaan sarjaan kuuluu myös Strong Medicinestä tuttu Chris Marquette. Jyvätkin erottuvat elokuvassa akanoista: Bruce Willis onnistuu pikkuroolissaan mainiosti ja muodostaakin Harry Dean Stantonin kanssa mielenkiintoisen ja elokuvan kannalta eheän parivaljakon. Myös suu vaahdossa riehuva Ben Foster tekee likimain täydellistä työtä lähes psykopaattisena ja samalla ehkä elokuvan surullisempana hahmona. Fosterin harteita painava syyllisyys purkautuukin räjähtäväksi väkivallaksi ja tuskanhuudoksi, jossa sekä mies, että sivulliset saavat kärsiä.

Silti elokuvaa voidaan pitää kylmästi Justin Timberlake-elokuvana, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Muusikkona tunnetuksi tullut viihdyttäjä onnistuukin elokuvassa yllättäen suhteellisen hyvin luovien pahimmat karikot lävitse kenties tuurilla, kenties jopa taidolla. Ulkopuolisen silmään Timberlake tietenkin vain esittelee lihaksiaan ja katu-uskottavia tatuointejaan, mutta todellisuudessa laulaja edustaakin jossain suhteessa elokuvan moraalia ja ihmisen heikkoutta. Roolihahmonsa omantunnon tuskien kanssa kiemurteleva laulaja tekeekin idiootista sentään inhimillisen idiootin.

Kuten sanottua, Cassavetesin elokuva on oikeastaan mitäänsanomaton kurkistus amerikkalaisen nuorison vapaa-aikaan, josta ei näytetä mitään uutta tai mullistavaa. Päihteet, romanssit ja katu-uskottavuus onkin nähty monessa muussa elokuvassa aiemminkin. Elokuvaa häiritsee myös sen oudohko rakenne, jossa tapahtumasta toiseen mennään hyvin usein kertojaäänen ja dokumenttimaisen haastattelun avulla. Ehkä tämä on vain Cassavetesin yritys tuoda elokuvaan jotain uniikkia, mutta tässä tapauksessa turhat haastattelut tuovat elokuvaan vain vinoutunutta taiteellisuutta ja epäuskottavuutta. Silti elokuvan sanomaa ei tarvitse kovin kaukaa etsiä, sillä selviö on, että joukossa tyhmyys tiivistyy.