Mitä ihminen pelkää eniten? Jos asiaa kysyttäisiin suurelta ryhmältä ihmisiä, olisi vastaus varmaankin suurimmalta osin pelko tuntemattomasta. Pimeää pelkäävät tuntevat uhkaa siitä mitä eivät näe. Synkät puistot ja kellarit pelottavat meitä siksi, että emme tiedä kuka tai mikä niissä odottaa. Kun pelkojen kohteeksi on valittu elämän keskipiste itse – aurinko – voidaan pelko tuntemattomasta moninkertaistaa. Yksinäisesti oman maailmankaikkeutemme keskellä ajelehtiva suuri ja kirkas tähti, jonka voimaa ihminen ei voi edes kuvitella tekee jatkuvaa hidasta kuolemaa. Sen oletettu elinikä on vielä miljardeja vuosia. Mutta mitä jos sen kuolema uhkaisi tällä hetkellä, ihmiskunnan vielä ollessa kiinni maapallolla? Alex Garlandin ja ohjaaja Danny Boylen kunnianhimoinen lähtökohta kuulostaa paremmalta ajatukselta kuin se toteutuksessa lopulta onnistuu olemaan.
Paikkana on Icarus 2-avaruusalus. Ironisesti nimetyllä ihmiskunnan toivolla matkustavat kahdeksan tiedemiestä ja naista ovat matkalla käynnistämään tähden tähden sisään. Mukana ovat ydinfyysikko, ilmavaroista huolehtiva botanisti, mekaanikkoja ja aluksen miehistöä. Kun universumin elämänlähde lähestyy ja kaikki minkä ihminen tuntee omaksen on miljoonien kilometrien päässä, alkaa oma inhimillisyys vähitellen hajota tähtitomuksi maailmankaikkeuteen.
Onneksi elokuvantekijät heti aluksi tajuavat erottaa itsensä faktasta, painottaen tieteelliseen fiktioon ja spekulaatioon. Avaruusaluksen miehistön todetessa ensimmäisten minuuttien aikana heidän suunnitelman olevansa puhdasta spekulaatiota, voi katsojakin huokaista helpotuksesta – kertaakaan tarinaa ei uhrata teknisten yksityiskohtien alle, vaan kokonaisuus säilyy aidosti piinaavan tunnelman avulla eheänä. Ainakin ensimmäisen tunnin ajan.
Sitten palataan takaisin pelkoon. Kun avaruusalus saavuttaa tilanteen jossa koti on vain hauras muisto, eikä jäljelle jää muuta kuin auringon tulenpunainen hehku alkaa vähitellen miehistöstä kadota puhti. Kuten elokuvastakin. Jos tuntemattoman ja avuttomuuden pelon ollessa hyvin tärkeä osa avaruuselokuvien toimivuutta, niin sille pelolle kasvojen antaminen ja inhimillistäminen on yksi suurimpia rikkeitä joita elokuva voi tehdä. Kun avaruuden sydämen pelokas kunnioittaminen vaihtuu Event Horizonista ja Alien-elokuvista tuttuun käytäville juoksemiseen ja kirkumiseen, elokuvan tehokkuudelta tipahtaa pohja.
Ei siten ettäkö elokuvasta puuttuisi yritys. Loppuun asti Garlandin juuri ja juuri pinnalla pysyttelevä käsikirjoitus onnistuu pysyttäytymään plussan puolella, jopa typerän loppuratkaisun vallitessa. Boylen ohjaus on vähintäänkin yhtä hyvää tasoa kuin mestarillisessa 28 Days Later-elokuvassa ja jokainen karismaattisista näyttelijöistä tekee hyvää työtä ilman pahempia kompastumisia. Erityisesti Fantastic Four-elokuvista tuttu Chris Evans on yllättävän hyvä roolissaan. Mutta se mikä kaataa Sunshinen parrasvaloissa paistattelun on sen kaavoihin kangistunut ja totaalisen epälooginen loppuratkaisu, joka on pahasti ristiriidassa alun lähestulkoon uskottavan lähestymistavan kanssa.
Elokuvan loputtua ystäväni totesi Sunshinen muistuttavan 28 Days Later-elokuvaa, sillä erolla että tässä oltiin käytetty sen elokuvan vaihtoehtoisen lopun lähestymistapaa. Logiikka oli heitetty ulos ikkunasta näyttävyyden nimissä ja näin ollen jännitys uhrattiin helposti kategorisoitavalla ja helposti referoitavissa olevalla muotilla. Pelko on subjektiivinen kokemus, mutta jos avaruuselokuvat alkavat vähitellen olla synonyymejä slasher-kauhun kanssa, tuntuu siltä että elokuvantekijät eivät ole vielä ymmärtäneet avaruuden äärettömyyden pelottavaa potentiaalia.
Yhteenveto
Alussa pelottava, lopussa turhauttava. Sunshine on puolivalmis sci-fi jännäri joka toimii paremmin paperilla kuin toteutuksessa.
