INLAND EMPIRE

Näin. Kirjoitetaan elokuvan nimi siis isolla, niin kuin herra Lynch vaatii. Tai miksei laiteta perään pistettä, väliin sulkuja ja alkuun pientä kirjainta? Mikä todella estäisikään minua tai alitajuntaani muotoilemasta nimeä asuun, joka rikkoisi kaikki kirjoitetut ja kirjoittamattomat normit? Niin, ei mikään. Eikä estä mikään David Lynchiäkään uudistamasta elokuvaa uuteen suuntaan – tosin häivähdyksellä elokuvan klassismia.

INLAND EMPIRE on surrealistinen hyppy maailmaan, jossa aika menettää merkityksensä, identiteetti häviää ja todellisuus hämärtyy. Hollywoodin ympäristöä taidokkaasti käyttäen fakta ja fiktio limittyvät toisiinsa; tuntuu kuin elokuvataide olisi saanut olemassaolollisen teoriansa ja siunauksen. Rajakäynti itsetarkoituksellisen paradoksaalisuuden, kuoleman ja jänisabsurdismin välillä puolestaan pakottaa virneeseen.

Tajunnanvirtainen muoto sisältää luonnollisesti myös jonkinlaisen juoniaihion. Tässä tapauksessa Lynchin Hollywood-kuvaelmassa sukelletaan itse Billy Wilderin ”Auringonlaskun kadun” ja Jean-Luc Godardin ”Keskipäivän aaveen” inspiroimaan maailmaan. Nikki Grace (Laura Dern) on uralleen uutta nostetta hakeva näyttelijätär, joka pääsee brittiohjaajan (Jeremy Irons) hoteissa tulkitsemaan vahvaa naisroolia. Elokuvien kuvausten käynnistyessä vastanäyttelijä (Justin Theroux) alkaa kuitenkin kiinnostaa, elokuvaroolin ja reaalielämän identiteetit sekoittua ja ajantaju kadota. Ihmismieli on sitten kummallinen.

Ensi näkemältä INLAND EMPIREn rosoisuus paistaa silmiin. Visuaalisesti tämä ilmenee luonnollisesti digitaalikameralaatuna, mutta myös kuvakerrontana ja etenemisenä. Pysähtyminen ei missään vaiheessa ole turhaa; saatetaanpa joitakin kohtauksia rakennella kymmeniäkin minuutteja. Lynch pitää katsojaansa tiukasti omassa otteessaan, ei päästä irti. Hierarkia katsojan ja ohjaajan välillä taitaakin olla harvinaisen selkeä.

Tärkein temaattinen elementti INLAND EMPIREssa on reaalisen ja keinotekoisen olemassaolon välinen pallottelu ja yhdistäminen. Ajankohtainen kysymys todellisuudesta, jossa elämme, puhuttaa luonnollisesti kaikkia. Taide ei tässä tapauksessa ole ulkopuolinen saareke, identiteetti stabiili tila tai aika absoluuttinen. Siinä missä fakta elää ilman meitä, fiktio ei. Mutta Lynch yhdistää molemmat elementit – hengästyttää, väsyttää ja monimutkaistaa. Lopulta katsoja löytää itsensä kyseenalaistamassa perustavimpia totuuksiaan.

Siinä missä Lynch antaa elokuvalleen sen muodon, rakenteen ja idean, Laura Dern tulkitsee tuon kaiken vivahteikkaasti. Avustavana tuottajanakin INLAND EMPIREssa mukana ollut amerikkalainen antaa Lynchin elokuvalliselle totalitarismille kauniit kasvot, kompleksiset tunteet ja samaistavan hämmennyksen. Pienessä sivuosassa Lynchin vakiokasvo Harry Dean Stanton puolestaan osoittaa lakonian edelleen purevan elokuvayleisöön.

INLAND EMPIREssa toistuu useasti ulkopuolisuus, sivullisuus. Nähdä itsensä näkemässä itseään – tässä tapauksessa valkokankaalta. Lynch tekee sen katsojiaan härnäten ja paikoitellen koppavasti, mutta kokonaisuuden säilyttäen. Tästä puhutaan vielä.