Paha maa

Markus Selin on ymmärrettävistä syistä demonisoitu useissa suomalaisissa elokuvapiireissä, sillä imagopleksien ja poninhännän välistä ei monien mielestä löydy mitään muuta kuin rahanahneutta ja amerikkalaisen toimintaelokuvan ihailua. Suomen Bruckheimerin tuottama Paha maa olikin monille suuri positiivinen yllätys ja puun takaa kimppuun päässyt laatuelokuva, ensimmäinen merkki valosta Solarfilmsin mustissa uumenissa. Erityisesti Seliniä intohimoisesti vastustaneet tuntuivat hehkuttavan jostain löytynyttä vakavuutta. Puhuttiinpa joissain ympyröissä kuulemma jopa kaikkien aikojen parhaasta suomalaisesta elokuvasta.

Niskasesta tai Kaurismäestä sen enempää jauhamatta voidaan heti alkuun todeta, että elokuva ei ole erityisen loistava eikä myöskään millään lailla yllätys. Selinin elokuvat ovat ehkä pinnallisia ja kyllä, huonoja, mutta niistä löytyy yleensä myös sitä samaa pahoinvointia tai tragediaa jota Paha maa tarjoilee, vaikka esitystapa onkin toki kovin erilainen. Selkein merkki tulevan elokuvan sävystä oli tietenkin Westerberg-Louhimies-kaksikon edellinen yhteistyö, pari vuotta aiemmin esitetty ja kaikissa medioissa taivaisiin ylistetty tv-tapaus Irtiottoja, jonka Nelonen nyt uusii. Sarja ja elokuva ovat tematiikaltaan, visuaaliselta ilmeeltään ja hahmoiltaan jotakuinkin identtisiä sisarteoksia, joissa kolkossa ja ilottomassa Helsingissä taisteleva laaja galleria ihmisraunioita kohtaa toisensa ahdistavissa tilanteissa, ja päätyy yleensä väärään ratkaisuun, enemmän tai vähemmän kohtalokkain seurauksin.

Pohjana on tällä kertaa erittäin munakas ja potentiaaliltaan valtaisan hieno yritys sitoa tarinat toisiinsa paitsi hahmojen kohtaamisilla, myös tarkasteltavana olevan kansallisen identiteetin aikoinaan osuvasti määritelleen kappaleen sanoituksilla ja teemoilla. Käsikirjoitus perustuu vielä kaiken lisäksi Tolstoin novelliin, josta ranskalainen Robert Bresson ohjasi viimeiseksi jääneen elokuvansa L’Argentin vuonna 1982. Aineksia ja pohjaa on siis unohtumattomaan esseeseen modernista suomalaisuudesta, ihmisyyden luonteesta ja kohtalosta, jonkinlaiseen päivitettyyn versioon Kahdeksasta surmanluodista.

Louhimiehen estetiikka on naturalistisuudessaan melko lähellä Bressonin tavaramerkiksi muodostunutta minimalismia, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvatkin. L’Argent on ohjaajansa tavoille uskollisena pyrkimys elokuvalliseen niukkuuteen, jossa turhista elementeistä riisuttu tarina pääsee esille esteittä. Louhimies taas on lisännyt muun muassa täysin turhan ja vaivaannuttavan kertojanäänen, joka keskeyttää välittömästi katsojan mahdollisen immersion. Onneksi laiskasta kirjoittamisesta kielivää ratkaisua ei käytetä kovin runsaasti, eikä siitä muodostukaan elokuvan pilaavaa tekijää, toisin kuin esimerkiksi Zack Snyderin tuoreessa elokuvassa 300. Bressonin elokuva on lähempänä Tolstoin kertomusta, ja sisältää myös paljon Dostojevskiltä nostettuja ajatuksia ja teemoja, kun taas Pahan maan tekijät ovat lainanneet alkuteoksesta vain lähtöajatuksen. Päätös on toimiva, sillä Louhimiestä ja Westerbergiä kiinnostaa selkeästi enemmän pahan olon yleinen siirtäminen toiseen ihmiseen.

Olen usein marissut siitä, miten samat näyttelijät tuntuvat olevan jokaisessa produktiossa, maan pienten piirien takia. Tällä kertaa tutut naamat eivät kuitenkaan ärsytä, sillä Louhimies tuntuu keränneen ympärilleen luotettavan ensemblen läheisiä, luotettavia näyttelijöitä, vähän Bergmanin tai Cassaveteksen tapaan. (Jopa syvästi vihaamani Leppilampi onnistuu, osittain varmaankin koska miehelle ei ole kirjoitettu yhtään laulukohtausta.) Ihan mestarien tasoista kirjallista lahjakkuutta ei kuitenkaan tiimistä valitettavasti löydy. Elokuvan rakenne ei nouse odotetun koherentille tasolle, ja väliotsikot jäävät teennäisiksi ja irrallisiksi. Westerbergin käsikirjoitus on yksinkertaisesti liian hajanainen eikä pärjää kaaosteorian kuvaamisessa Altmanille, Inarritulle tai Andersonille. Elokuvasta tuntuu puuttuvan se yksi tärkeä palanen, joka kokoaisi kaikki tarinat ja teemat yhden käsityksen tai näkemyksen alle.

Kaikista ärsyttävintä elokuvassa on kuitenkin loputon tragediassa rypeminen. Jokainen tilanne päättyy pahimmalla mahdollisella tavalla, eikä toivoa, inhimillistä hyvyyttä tai uskoa tulevaan näy oikein missään. Kärsimyksellä ja kyynisyydellä mässäily on yksioikoisessa ääripessimismissään melkein yhtä rasittavaa kuin spektrin toisesta päästä löytyvä romanttisten komedioiden vaaleanpunainen hattara. Irtiottojen tavoin elokuvan hahmot ovat todella, todella raivostuttavia, ja useampaan otteeseen tekee mieli huutaa ruudulla angstaaville henkilöille jotain Afrikan lapsista tai neliraajahalvaantuneista. Puuduttavaksi muuttuva jatkuva kärsimys menettää voimansa ilman hengähdystaukoja ja kontrastia, jota pienetkin inhimillisen solidaarisuuden ja toivon pilkahdukset olisivat antaneet. Bresson ei arastellut lainata Dostojevskia, ja pientä retkeä kirjastoon olisi suonut myös Westerbergille. Tarvittava inspiraatio olisi voinut löytyä vaikkapa Vihan hedelmistä.