Robert Altmanin Huonot Vitsit

Ohjaaja Robert Altman on pitkän uransa aikana osoittautunut yhtäaikaa kiinnostavaksi, että epätasaiseksi ohjaajaksi. Jokaista MASH:iä kohtaan on vähintään pari huonoa. Erikoisimpana mainintana varmasti 80-luvun sarjiselokuva, Popeye – Kippari-Kalle. Viime vuosina suurien ja vaikuttavien näyttelijäkaartien ohjaajana kunnostautunut Altman on nyt liittotunut yhteen tunnetun amerikkalaisen radioäänen, Garrison Keillorin kanssa. Lopputuloksena on kahden elämän ehtoopuolella olevan viihdyttävän melankolinen ja hiljainen pohdiskelu aikakausien, sekä elämien päättymisestä.

Amerikassa hyvinkin tunnettu radio show, A Praerie Home Companion, on Suomessa varsin tuiki tuntematon tuttavuus. Kuin Matti & Teppo-ohjelman vanhempi ja viisaampi veli, Praerie Home on vuosia perustunut vaalimaan humoristisella otteella rauhallisia ja viihdyttäviä iltamia. Sama tunnelma välittyy elokuvaankin. Altmanin ohjaus lipuu unenomaisesti elokuvan läpi, tarkkailen kertojan avittamana ohjelman hahmojen kohtaloja yhden, viimeisen esityksen aikana. Mutta toimiiko samanlainen kiireetön, jopa ajaton kerronta, elokuvan muodossa?

Kyllä ja ei.

Elokuva onnistuu kyllä olemaan erittäin tunnelmallinen, siitä ei ole puutetta. Altman antaa lahjakkaiden näyttelijöidensä kuljettaa tarinaa sen omaa vauhtia itse seuraten, katsojan lailla, linssin läpi. Ensimmäinen puolituntinen on tunnelmoinnissaan vertaa vailla. Aina yhtä loistavat Meryl Streep, Lily Tomlin, Kevin Kline, Woody Harrelson ja John C. Reilly ovat kaikki hyvässä vedossa vastaavissa rooleissaan. Streepin ja Tomlinin kemiat toimivat hienosti yhdessä, hetkittäin hyvinkin traagisissa rooleissa. Radio-ohjelman isäntä Garisson Keillor huokuu yhtäaikaisesti karismaa että melankoliaa, miehen pohtiessa – Altmanin tavoin – elämänsä saavutuksia ja tekojaan.

Elokuva on kuitenkin liian pitkä pelkästään tunnelmoinniksi. Mukaan yritetään kyllä lisätä fantasiaan pohjautuvia aineksia, jopa niinkin paljon että koko lisäys tuntuu päälleliimatulta. Puoli tuntia lyhyempänä, elokuva olisi ollut helpommin lähestyttävä ja yhtenäisempi kokonaisuus. Melkein kahden tunnin mittaisena sen loppupuolisko väistämättä tuntuu hieman tyhjäkäynniltä. Vaikka lopussa nähdäänkin Lindsay Lohanin erinomainen taidonnäyte.

Altmanin elokuvien ystäville luvassa on kuitenkin paljon mitä odottaa. Näyttelijät ovat jatkuvasti äänessä, jokaisen tehdessä hienoa työtä pienin elein ja sanoin. Teatraalista dialogia ja henkeä puhkuva elokuva soveltuukin vain niille katsojille jotka eivät vaadi kokemukseltaan aina suurta melodraamaa tai räjähdyksiä. Praerie Homen maailmassa jopa suurimmatkin tunteet kerrotaan laulussa, tai jätetään sanomatta, niin että katseet saavat puhua tunteiden puolesta.

Eikä nimi elokuvaa pahenna. Suomessa Robert Altmanin huonoiksi vitseiksi kääntynyt elokuva ei suinkaan komedia ole. Mutta ei Suomennos kuitenkaan täysin tuulesta temmattu ole, huonoja vitsejä viljelevät cowboyt pitävät siitä huolen elokuvan hauskimmassa kohtauksessa.

Yhteenveto
Enemmän henkäys kadotettua amerikanaa kuin lauantai-illan huumaa. Huonot vitsit on kiireetön ja ajaton katsaus maailmaan ja ihmisiin joita ei enää nähdä. Elokuvana ehkä epätäydellinen, mutta niin ovat ihmisetkin.