The Promise

Kiinan oscar-ehdokas vuodelle 2006 on tällä kertaa Hiipivän Tiikerin jalanjäljissä kulkeva fantasiaseikkailu. Toisin kuin esikuvansa, se on ylipitkä, sekava ja lapsellinen sekasotku joka enemmänkin pitkästyttää kuin viihdyttää.

Tarina kertoo nuoresta tytöstä, Qingchenistä, joka tekee lupauksen ilkikuriselle noidalle; tytöstä tulee kaikkein aikojen rakastetuin ja kaunein nainen, mutta jokainen mies johon hän rakastuu on tuhon oma. Vuosia myöhemmin Kenraali Guangming ja tämän orja Kunlun ajautuvat mukaan samaisen noidan vedonlyöntiin, jonka panoksensa on Qingchenin sydän. Mukaan sekoitetaan valtataisteluja, myyttisiä heimoja ja roima annos kreikkalaista tragediaa. Ei väliä että onko niiden lisäämisessä mitään järkeä tahi ei.

Kuten valtaosa aasialaisista elokuvista, on The Promise myös näyttävä elokuva. Värit ovat vivahdekkaat, puvut suurimmaksi osaksi hienoja ja kameratyöskentely on ammattitaitoista. Nämä kaikki ovat kuitenkin hukattu keskelle typerryttävän huonoja erikoistehosteita, vaijeri-taisteluita ja banaaleja hetkiä missä hahmojen välinen dialogi saa Tähtien Sodan näyttämään Pulitzerin arvoiselta mestariteokselta. Jokaisen hahmon ele on niin ylilyöty että pahaa tekee. Yksinkertaisetkin hetket kuin hahmon poistuminen huoneesta on tehty niin melodramaattisesti että itkettää.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Kaige Chen ei suinkaan ole ensikertalainen työssään. Eikä The Promise ole suinkaan hänen ensimmäinen elokuva joka yhdistää wuxia-elokuvia Shakespeareen ja kreikkalaiseen tragediaan. Kymmenen vuotta aiemmin julkaistu The Emperor and the Assassin oli huomattavasti kypsempi esimerkki vakavasti rakennetusta eeppisestä draamasta ja tarinankerronnasta.

Reilun kaksi tuntia kestävä elokuva on yhtäaikaa liian pitkä, että liian lyhyt. Se on aivan liian pitkä näin puolivillaiselle käsikirjoitukselle. Mutta samalla aivan liian lyhyt että ne lukuisat juonikuviot mitä siihen on ängetty toimisivat loogisesti. Hahmot juoksevat ympäri maailmaa niin nopeasti että aika kulkee taaksepäin, ihmiset muuttuvat varjoiksi ja jääksi, nainen pettää miehiä toinen toistaan nopeammalla tahdilla ja koko ajan taustalla pyörii takapiruna ilkeä keisari. Lopullinen välienselvittely hajoaa myös lapselliseksi koulunäytelmäksi missä melodraamaa ei säästellä.

Jos jotain hyvää elokuvasta on sanottava, niin musiikki on siedettävää. Ensimmäisen vartin ajan majesteettinen sinfoniamusiikki on komeaa kuunneltavaa. Mutta kun tajuaa että täsmälleen samaa teemaa toistava renkutus jatkuu taukoamatta seuraavat pari tuntia, tekee mieli vaan vääntää ääni ‘mute’ asentoon.

Yhteenveto
Totaalinen pannukakku joka ei toimi millään tasolla. Huomattavasti parempia elokuvia tehtaillaan kaukoidässä vuosittain.