Pearl Harbor

Amerikkalaisen popcornviihteen tuottajalordi Jerry Bruckheimer valjasti vakio-ohjaajansa Michael Bayn neljättä kertaa massiivisen budjetin rymistelyyn. Tämänkertainen tulisi olemaan se joka rikkoisi kaikkia varomääräyksiä ja budjettiluokkia. Tarkoituksena oli tehdä upea, palkintoja kahmiva, koskettava rakkauselokuva sijoitettuna toisen maailmansodan tapahtumiin Pearl Harborissa, jossa tuhannet amerikkalais-sotilaat menettivät henkensä japanilaisten yllätyshyökkäyksessä.

Vuosituhannen megaelokuvan työryhmään valittiin parasta mitä rahalla saa, ja jälki näyttää kyllä hyvältä. Elokuvan suurimmaksi ongelmaksi muodostuu kuten aina ennenkin, käsikirjoitus. Randall Wallacen kynästä on irronnut ennätysmäärä siirappia ja sitä ei niele kuin elokuvan ehkä ainut sopiva kohderyhmä eli epäkypsä teinityttöyleisö.

Helmi Satama kertoo tarinan kahdesta lapsuudenystävästä Rafesta (Ben Affleck) ja Dannysta (Josh Hartnett) jotka omaavat saman intohimon. Lentämisen. Heistä tulee loistavia lentäjiä ja maailman ajautuessa sotaan on myös USAn jossain vaiheessa avattava silmänsä ja mobiilisoitava joukot. Rafe rakastuu sotahoitsu Evelyn Johnsoniin (Kate Beckinsale) ja elämä vaikuttaa satumaisen ihanalta. Rafe seuraa intohimoaan ja listautuu vapaaehtoiseksi taistelemaan RAF-joukkoihin Englantiin jättäen suojelemansa parhaan kaverin Dannyn ja rakastettunsa Evelynin kotimaahan turvaan. Rafen lentokone pudotetaan ja hänet julistetaan kuolleeksi. Evelynin ja Dannyn uudeksi asemapaikaksi määrätään Pearl Harbor. Heidän välilleen puhkeaa rakkaus, mutta heidän epäonnekseen Rafe ei olekkaan kuollut vaan palaa takaisin ja Japanilaiset päättävät hyökätä juuri silloin kun välienselvittely kaverusten välillä on parhaimmillaan. Harborin hyökkäyksen jälkeen käydään vielä pommittamassa Japania elokuvan viimeisessä kolmanneksessa jolloin elokuvan yhteiskesto venyy yli 3 tunnin.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, juoni on todella tahmainen ja suorastaan epämielyttävä tuttavuus. Samaan soosiin on sekoitettu elämää suurempi rakkaustarina, menetys, uusi rakkaus, välienselvittely, maailman historian verisin sota sekä suurin yllätyshyökkäys USAa vastaan. Ei tarvitse olla kovinkaan kummonen Matlock tajutakseen ettei tämmönen soosi uppoa kuin pinnallisiin, tunne-elämässään mukamas niin vaikeita kiemuroita kärsiviin naispuolisiin alle 16 vuotiaisiin katsojiin. Hans Zimmer on luonut semiällöttävän scoren mikä kumpuaa kuvan taustalta oivasti ja tukee hyvin tapahtumia, jotka eivät ketään kiinosta. Luulen että kaikki väkinäiset kyyneleet mitä tämän elokuvan parissa on vuodatettu on musiikin ansiota, vaikka se ei edustakkaan parasta Zimmeriä.

Itse hyökkäys on kyllä hienoa katsottavaa, mutta kai sitä nyt komeita kuvia, räjähdyksiä ja kamera-ajoja 150 miljoonalla dollarilla saa tehtyä kuka tahansa. Kuvaaja John Schwartzman käsittelee kameraa hyvin eikä sillä osa-alueella ole mitään moitteita. Leikkaajat Roger Barton, Mark Goldblatt, Chris Lebenzon, Steven Rosenblum tekevät moitteetonta työtä. Harmi vaan että heidän leikkaamansa kuvat sisältävät sellaisen puunaaman kuin Ben Affleck, jonka patrioottimaista toikkarointia ei jaksa katsella sokeatkaan. Näyttelijäpuoli kusee siinä missä tarinakin. Hartnett, Beckinsale, Garner, Gooding Jr, Voight, Baldwin lausuvat vuorosanansa mutta ainakaan minussa heidän roolihahmonsa eivät aiheuta kuin tahatonta naurua ja sääliä. Aina loistava Tom Sizemore tuntuu niin jälkeenpäin kirjoitetulta lisähahmolta, että kameran eteen saataisiin edes jotain hyvää.

Maltan tuskin odottaa jatko-osaa missä Ben Affleckin näyttelemä Rafe kaappaa lentokoneen ja pommittaa ydinaseilla Nagasakia ja Hiroshimaa tappaen yksin yli 200 000 Japanilaista yhden pellen kaverinsa vuoksi. Se elokuva olisi mahtava.