Jerry Tuhkimona

Jerry Tuhkimona on nimensä mukaisesti Jerry Lewis-mukaelma Tuhkimo-sadusta. Kaveri nimeltä Fella (Lewis, heh) elää orjana pahan äitipuolen (Anderson) ja kahden pahantahtoisen velipuolen kanssa suuressa kartanossa. Pian kaupunkiin on saapumassa hurmaava prinsessa, eli Princess Charming (heh). Paha äitipuoli aikoo naittaa toisen poikansa prinsessan kanssa, rahan perässä, tietenkin. Fella kiinnostuu itsekin prinsessasta ja saa apua salaperäiseltä Hyvältä haltijalta.

Vuonna 1960 Jerry Lewis oli esiintynyt elokuvissa vasta hieman yli kymmenen vuotta, eli pienen osan urastaan, mutta pienoinen alamäki oli jo havaittavissa hurjan suosion ja nousukiidon jälkeen. Toki 60-luvulla nähtiin vielä esimerkiksi sellainen klassikko kuin Pähkähullu professori (-63), mutta allekirjoittaneen silmin Lewis oli parhaimmillaan Dean Martinin rinnalla.

Lewisia voisi sanoa aikansa Adam Sandleriksi. Tai sitten ei, mutta kumpaakin yhdistää komiikka, joka perustuu -hauskoihin- ääniin ja ilmeisiin. He molemmat tuntuvat olevan niin isoja tähtiä, että saavat näyttelijänä tavallista suuremman oikeuden puuttua elokuvan lopulliseen muotoon. Lopulta suuri osa kummankin ko. koomikon elokuvista on tarinattomia sketsirykelmiä, joissa tähti saa irrotella joissakin epämääräisissä puitteissa muiden näyttelijöiden ollessa mekaanisia avustajia. Lewisin komiikka tosin iskee tähän arvostelijaan Sandleria paremmin fyysisten ja akrobaattisten avujen ansiosta. Lisäksi Sandler toitottaa mälsää heavy metalia, Lewis puolestaan herkullista jazzia!

Jerry Tuhkimona lukeutuu juuri tuohon edellä mainittuun lokeroon.
Onhan Lewisin roolihahmonkin nimi vain Fella, -kaveri-, Lewisin anonyymi luomus, joka sätkii puolitoistatuntisen kameran edessä tavalla, joka on nähty jo monesti aiemminkin. Suurin osa kohtauksista on ylipitkiä ja laahaavia, ne jakautuvat tarinaa kuljettaviin ja koomikon kykyjä esitteleviin osioihin. Musiikkinumerotkin ovat kovin irrallisia muusta…kokonaisuudesta. Itse jazzlegenda Joe Williamskin saa yllättävän paljon kangasaikaa, kun miettii hänen (olematonta) panostaan tarinaan.

Lewisin parhaita elokuvia sekä 40-luvun Repe Sorsa-piirrettyjä ohjannut Frank Tashlin on varmasti yrittänyt pitää ohjat käsissään tämänkin elokuvan kanssa, mutta myös (ainoana) tuottajana toiminut Lewis on todennäköisesti improvisoinut ja muokannut kohtauksia enemmän itsensä näköiseksi. Toki eräät tyylilliset ratkaisut – kuten lopun suurehkot tanssiaiset – ovat erittäin toimivia, mutta vain laiha lohtu muuten niin ontuvassa kyhäelmässä. Tashlin vastaa myös käsikirjoituksesta, josta ei juurikaan löydä kohokohtia tai parhaita paloja.

Lewisin filmografia on parhaimmillaan täydellistä kesäviihdettä, mutta huonoimmillaan se päihittää vain Poliisiopistojen loputtomat uusinnat.