Prinsessapäiväkirjat

Richard Geren ja Julia Robertsin tähdittämän menestyselokuvan, Pretty Womanin, ohjaaja Garry Marshall ohjaa näköjään myös “kreisi-komediaa” teinitytöille ja miksei vähän vanhemmillekin ja nuoremmillekin, jotka lukevat Seiskasta “kuninkaalliset”-osion tai ovat muuten haaveilleet prinsessoista, prinsessan urasta tai muusta vastaavasta hömpötyksestä. Ilmeisesti moiselle romanttiselle ja elitistiselle hössötykselle on tarvetta, sillä vuonna 2001 valmistunut ja söpösti Prinsessa-päiväkirjoiksi nimetty elokuva on saanut jo ajat sitten jatko-osansakin. Ja mikseipä olisi saanut, sillä rumasta ankanpoikasesta kaunottareksi kuoriutuvan Anne Hathawayn töppäyksiä on olosuhteiden pakosta suhteellisen mukavaa katsoa.

Eivätkä näyttelijätkään ole oikeastaan hassumpia, vaikken hymyä kasvoiltani missään vaiheessa löytänytkään. Pääroolissa, raa’asti ikäistensä kiusaamana, näkymättömänä ja rumana nörttinä pyörii tosiaankin Anne Hathaway, joka on ihan lasikaappiin mahtuva kaunotar, mikäli sille päälle sattuu. Kuningattaren rooliinkin löytyi ihan oikea näyttelijä, Julie Andrews, jonka kaikki “varmasti” muistavat Maija Poppasen roolista nimikkoelokuvassaan. Miesnäyttelijöistä mainittavin lienee suhteellisen hyvä ja nimenomaan komedioihin sopiva Hector Elizondo, jonka rooli kuningattaren turvallisuuspäällikkönä on neutraali ja hyväntuulinen. Muuten näyttelijöistä ei voikaan sitten kahta sanaa enempää sanoa, sillä heidän roolinsa ovat tuttua komedioiden diibadaabaa, mikä ei luonnollisesti huomiota edes ansaitse.

Vaikka Prinsessa-päiväkirjojen näyttelijäkaarti onnistuukin suhteellisen hyvin, niin samaa ei valitettavasti voi sanoa itse kokonaisuudesta. Moderni Tuhkimo-tarina köyhästä ja syrjitystä tytöstä, joka löytääkin kohtalonsa sukulaissuhteidensa kautta, ei ole oikeasti mitenkään ihmeellinen tarina. Tosielämä ei juurikaan tälläisiä tarinoita tunne, mutta elokuvamaailma sitäkin enemmän. Senpä takia Prinsessa-päiväkirjat menevät tyypillisten ongelmien (“apua mokaan kutsuilla tärkeiden vieraiden edessä ja häpäisen koko sukuni”) kautta suoraan asian ytimeen eli onnelliseen loppuratkaisuun. Tuttu ja turvallinen juonen kaava: ongelma-yllätys-sopeutuminen-ongelma-onni on läsnä tälläkin kertaa, eikä väliin tehty jutustelu, mutustelu ja loppuratkaisun rakentelu kiinnosta ainakaan tyypillistä mieskatsojaa. Vastareaktiona onkin levotonta istumista, haukottelua ja perustylsä elokuva, jonka katsoo sen kerran ja unohtaa samantien.