Äideistä parhain

Lukuisilla kansainvälisillä filmifestivaaleilla mukana ollut ja palkintoja kahminut Äideistä parhain on saanut ylistäviä kommentteja lähes kaikkialla. Mm. IMDB:n käyttäjien kommentit ovat ylitsevuotavia ja ylistäviä: lähes kaikki ovat käsitelleet elokuvan herättämiä tuntemuksia itkun tai ison itkun kautta, joten kaikki hyvän ja koskettavan draaman elementit pitäisivät olla elokuvassa kunnossa. Senpä vuoksi läksin videovuokraamoon ja otin itselleni tämän elokuvan tutkiakseni, millaisia tuntemuksia elokuva minussa herättää ja millainen itse elokuva on. Onko se hypetetty sipulikakku vai oikeasti hyvä draama?

Elokuvan synopsis on ainakin kunnossa. Toiseen maailmansotaan ja suomalaisten sotalapsien evakuointiin Ruotsiin sijoittuvan elokuvan maailmankatsomus on ainakin suomalaisen katsojan näkökulmasta läheinen. Tarina pienestä Eerosta, jonka isä kaatuu rintamalla ja jonka äiti katsoo parhaaksi lähettää vieraaseen maahan, on oudon arkisen tuntuinen teos, jossa lapsen tuntemukset ja kapinointi saavat omat, luonnolliset, mittasuhteensa. Nuoren Topi Majaniemen näyttelemä Eerokin on sopivan kiihkoton, arkinen ja päättäväinen tapaus, että loistavan Maria Lundqvistin Signellä riittää tekemistä niin Eeron kuin omienkin hermojensa kanssa. Mukana toppuuttelee sympaattinen Michael Nyqvist omalla rauhallisella näyttelemisellään ja vanhempaa Eeroa näyttelevä Esko Salminen on silkkaa karismaa rautaisella ammattitaidollaan. Henkilöhahmojen kehitys Äideistä parhaimmassa on muutenkin jouhevan luonnollista: alun ahdistuksen ja vieroksumisen jälkeen tunteet alkavat lämmetä jäätävistä asiallisiksi.

Varsinaisena tunnepommina Äideistä parhain sitten jääkin jonkin verran pliisuksi. Vika voi tietenkin olla myös arvostelijassa, mutta ainakaan minuun elokuva ei vedonnut ihan kyyneliin asti. Elementit ovat kyllä kohdallaan: äiti-poika-teeman ollessa vahvimmillaan ja kyynelkanavat aukaisevan musiikin soittaminen oikeissa kohdissa saavat varmasti herkemmän ja vastaanottavaisemman katsojan haeskelemaan nenäliinaa, mutta silti elokuva tuntuu tekemällä tehdyltä, jopa väkinäiseltä puurtamiselta, jossa kaikki tuntuu vielä valitettavan keinotekoiselta. Suuret tunteetkin antavat ikään kuin odotuttaa itseään ja homma menee arkiseksi ähinäksi, kirjeiden lukemiseksi ja horisonttiin tuijottamiseksi. Härö kyllä osaakin piirtää kaikki tarvittavat elementit elokuvaan, mutta epäonnistuu niiden sommittelussa ainakin aavistuksen.

Toteutukseltaan Äideistä parhain on huipputasoa: Tuomas Kantelisen elokuvaan tekemät musiikit ovat loistavia ja tilanteisiin sopivia, Jarkko T. Laineen kuvaus hyvää ja kiitettävän valoisaa sekä varsinainen miljöö erittäin idyllisen ja tunnelmallisen näköistä. Härön ohjauksessa Heikki Hietaniemen romaanikin kääntyy sopivan tunnelmalliseksi paketiksi, jolla ei ole riippakiviä. Pituuden pysyessä sopivana ja näyttelijöiden suoriutuessa rooleistaan erinomaisesti on käsissä kuitenkin erinomainen elokuva. Ehkei kuitenkaan sellainen tunnepommi, mitä olisi voinut odottaa, mutta jotakin katsomisen arvoista kyllä.