Pitkät kihlajaiset

Jos minulta kysytään, niin Jean-Pierre Jeunet on suhteellisen kumma mies ja ohjaaja, joka tekee todella harvakseltaan elokuvia. Ensimmäinen miehen suhteellisen tunnettu elokuva oli Alien – Resurrection, Aliens-sarjan viimeisin osa, joka jäi valitettavasti hieman pliisuksi jatko-osaksi ja jäikin syystä Cameronin ja Scottin Alienien varjoon. Sen jälkeen tulikin sitten todellinen jättipotti: omalaatuinen, valloittava, hauskakin Amelie, josta ei voi olla kertakaikkiaan pitämättä. Audrey Tautoun näyttelemä Amelie oli kiinnostava ja elinvoimainen hahmo, jonka Jeunet sai näyttämään oudon läheiseltä, melkein tutulta, ihmiseltä. Samaa konseptia käytetään myöskin Jeunetin tuoreimmassa elokuvassa, Pitkissä kihlajaisissa, jonka tomera naispääosa on langennut Tautoulle.

Tällä kertaa aihe on vain raaempi. Tai no, raaempi ja raaempi: kun kyseessä on tosirakkaus, niin voidaanko hirvittävästä raakuudesta edes puhua sodan keskellä? Ensimmäiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen aikaan sijoittuva Pitkät kihlajaiset onkin upea tarina tosirakkaudesta, jossa nuori Mathilde ei kykene hyväksymään rintamalta saapuvaa suru-uutista. Siitä seuraa seikkailumaisia ja Sherlock Holmesmaisia piirteitä saava tarina, joka etenee juuri sopivan vauhdikkaasti antaen aina uusia, pikkiriikkisiä, vinkkejään juonen etenemiseksi. Muutenkin näppärien takautumien ja kontrastisten kohtausten lomaan nojaava elokuva on anteliasta ja tunnelmallista katseltavaa, jonka äärestä on vaikea päästä irti.

Mitä katsoja voi tältä ranskalaiselta elokuvalta sitten odottaa? Vastaus on yksiselitteisesti kaikkea ja paljon: varsinkin kun elokuvaan on jälleen saatu mukaan nimekkäitä ja taitavia näyttelijöitä. Pääroolissa nähdään jälleen kerran loistava Audrey Tautou, jonka näyttelijäntöitä on saatu ihastella aikaisemmin Ameliessa ja loistavassa Stephen Frearsin ohjaamassa Dirty Pretty Thingsissä. Pitkissä kihlajaisissa Tautou ei silti valitettavasti pysty karistamaan kuuluisaa, menestyselokuvansa muovaamaa, viittaansa yltään, vaan vaikuttaa vain Amelien ahdistuneemmalta ja pakkomielteisemmältä versiolta. Tautoun näyttelemän Mathilden rakkaana toikkaroiva Gaspard Ulliel sen sijaan on suhteellisen poissaoleva tapaus, eikä parin välille tunnu syntyvän pommin räjäyttävää kemiaa juuri lainkaan. Muut miesnäyttelijät ovat sitten taasen rautaa: mukana ovat mm. karismaattinen ja arkisen oloinen Dominique Pinon, Irreversiblessä järkyttänyt Albert Dupontel ja aavistuksen Hercule Poirotin sukulaiselta näyttävä, hienostuneesti hössöttävä Ticky Holgado. Onpa mukana myös huolellisesti osansa valitseva Jodie Foster, joka on omassa tärkeässä ja rohkeassa sivuroolissaan karismaattinen ja upea ilmestys.

Jotkut ihmiset ovat varmasti sitä mieltä, että ohjaaja ei saisi toistaa itseään. Toisaalta, miksei saisi? Pitkissä kihlajaisissa Jeunet pysyy “tyylilleen” hyvin uskollisena ja kuljettaa elokuvaansa eteenpäin rakennellen sivuhahmoillekin luonnetta. Kiivaidenkin flashbackien jälkeen päästään sellaiseen hurmokseen, ettei vauhdille tunnu olevan mitään loppua. Vaikka elokuva vaikuttaa ehtivän vaikka mitä, niin silti hoppu tuntuu olevan vain näennäistä: lämpimien värien ja tunnelmallisen miljöön kautta aina Sommen mutaisista taisteluhaudoista idylliselle maaseudulle asti ulottuva elokuva piirtää Ranskasta uskomattoman kauneuden ja rumuuden taistelukentän, jossa henkilöhahmot eivät jää vain tupakansavun jättämiksi savurenkaiksi.