Dark Floors

Lordin voitettua euroviisut vuonna 2006 olisi lievä ilmaisu sanoa, että suomen kansa ylireagoi hieman. Bändin johtohahmon Tomi Putansuun saatua lahjoituksina oman talon, aukion ja palan norjaa, päätettiin vielä toteuttaa oma elokuva voitokkaalle ryhmälle. Tuottajaksi saapui Solar Films yhtiö. Heti alkuunsa elokuvassa pistää silmään sen täydellinen omaperäisyyden puute. Elokuva vaikuttaa enemmänkin halvalta Silent Hill fanituotteelta, joka häpeilemättä ryöstää niin japanilaiselta kauhuelokuvalta, videopeleiltä kuin kaikilta suurilta tunnetuilta genren merkkiteoksilta.

Perinnetietoinen tarkoittaa näköjään Solar Filmsin kielellä; kaikki mitä on voitu viedä ilman oikeusjuttua.

Asiaa ei auta yhtään Pekka Lehtosaaren onneton käsikirjoitus, josta on vaikea löytää minkäänlaista loogista päätä tai  häntää. Näköjään pikkutyttö näkee painajaisia, jotka lopulta materialisoituvat, Lordi-bändin jäseninä, autiossa sairaalassa piinaamaan kuutta rasittavaa stereotyyppiä. Siinä se. Elokuvan ’tarina’ on vain laiska tekosyy saada hahmoja pimeisiin käytäviin mörköjen ahdisteltaviksi. Mukaan ängetyt – huomattavasti paremmissa elokuvissa nähdyt – kauhuvibat ovat mukana vain siksi, että ne ovat olleet huomattavasti paremmissa kauhuelokuvissa. Pikkutyttö piirtelee tulevaa pahaa paperille, yksi joukosta on ärsyttävä vikisijä jonka kohtalon arvaa viiden sekunnin sisään, valot sammuvat juuri oikealla hetkellä ja tietenkin pakollinen elektronisten laitteiden aavemainen häiriökohtaus on mukana. Enää puuttuu vain, että joku hahmoista toteaisi porukan näkevän hengiltä säikyttävän ympyrän ennen kuolemaa.

Elokuvan budjetti on yli neljä miljoonaa euroa. Se näkyy lopputuloksessa komeasti kuvattuna ja lavastettuna, mutta täysin mielikuvituksettomana kokonaisuutena. Suorastaan ärsyttää tiedostaa, että kameran takana on aidosti lahjakkaita tekijöitä, mutta kaikki ovat kiinni projektissa, jonka olemassaolo on osa päättymätöntä markkinakoneistoa, joka elää vieläkin sitä iltaa kun kreikkalainen tuomaristo antoi suomelle historiallisesti enemmän kuin puoli pistettä euroopan yhteisissä karaoke iltamissa. Elokuva tulee kaksi vuotta liian myöhässä. Jos teos oltaisiin julkaistu viisujen voiton jälkeisessä huumassa olisi tämän voinut ehkä ymmärtää.

On liki mahdotonta puhua elokuvasta itsenäisenä tuotteena, sillä sen koko olemus on puhtaasti vain olla taustana Lordille. Lyhyen (vain 80 minuuttia pitkän) elokuvan ajasta alle vartti käytetään ilman, että bändin jäseniä ei nähdä. Sitten melutaan ja meuhkataan kun erinäiset otukset basistista kosketinsoittajaan riehuvat ruudulla. Kokonaisuutta ei voi olla vertaamatta KISS-bändin samankaltaisiin tuotoksiin 80-luvulta. Lopputulos on myös auttamatta tahattoman koominen. On liki mahdotonta ottaa vakavasti hirviötä, joka pukeutuu revenneeseen nahkatakkiin, jota koristavat teinimäiset nastat ja niitit. Miten reagoida kosketinsoittajan hahmoon, joka huonona efektinä pyörii aaveen muodossa kohtauksesta toiseen. Hahmoa, jota päähenkilöt kutsuvat, vailla ironian häivää, scream queeniksi?

Dark Floors on pikemminkin suuremmalla budjetilla tehty uusinta Lordin aiemmista lyhyistä elokuvista, joita bändin keulahahmo Putansuu teki aikoinaan ohjaaja Pete Riskin kanssa. Mikään ei ole muuttunut. Riski edelleen osaa loihtia komeita kuvia, mutta olematonta juonta ei paikata isommalla budjetilla. Suorastaan puuduttavan tylsää menoa ei myöskään auta se, että elokuvan kankea dialogi, ja karismaa täysin vailla olevat hahmot ovat paikoittain todella noloa katseltavaa. Silloin kun elokuva ei naurata, se ajaa myötähäpeään: ei näin, pojat. Ei todellakaan näin.

Yhteenveto
Tyttö näkee painajaisia euroviisuista huonossa ja tahattoman hauskassa elokuvassa.