Neljä huonetta

Episodielokuvan tekeminen tarjoaa monia mahdollisuuksia. Esimerkiksi Woody Allenin tuore Melinda and Melinda näyttää elämän iloisen ja surullisen puolen. Todd Solondzin Storytelling näyttää kaksi irrallista tarinaa otsikoilla "fiction" ja "non-fiction". Episodielokuva on hyvä tekosyy liittää pieniä tarinoita toisiinsa, vaikkei olisi mitään, millä liittää. Luodaan erilaisia kehyskertomuksia, joiden yhteyteen tarinat rakentuvat.

Neljässä huoneessa – ja näiden neljässä tarinassa – kehyskertomuksen virkaa hoitaa Mon Signor-hotelli, tämän ainoa työntekijä Ted (Roth) ja uuden vuoden aatto.

Toinen yhdistävä tekijä lienee tarinoiden luojien – ohjaaja/käsikirjoittajien – tausta. He kaikki löivät itsensä läpi vuoden 1992 Sundance-festivaaleilla. Näinä aikoina kipinä elokuvasta on syntynyt.

Ensimmäinen segmentti "The Missing ingredient" esittelee hääsviitin. Joukko kummallisia naisia – tarkemmin sanottuna noitia – (Golino, Madonna, Taylor, jne) aikoo herättää henkiin palvomansa naisen, joka kuoli samaisessa sviitissä 50-luvulla. Seremoniaa varten on varattu tärkeitä ainesosia, jotta loitsu onnistuisi. Yksi kuitenkin puuttuu: sperma. "Ted the bellboy, come on in."

Allison Andersin episodi epäonnistuu lähes kaikessa. Laahaava, ärsyttävä ja epähauska tarina yrittää outoilla ja hauskuuttaa asioilla, jotka ehkä paperilla olivat hauskoja, mutta jossakin välissä komiikka rapisi pois.

Alexandre Rockwellin tarina "The Wrong man" nostaa hieman kierroksia edelliseen verrattuna. Ted saa tilauksen viedä sangollisen jäitä huoneeseen 404, jossa odottaakin aseistettu mies (Proval) ja tämän tuoliin köytetty vaimo (Beals). Mies syyttää vaimoaan ja Tediä pettämisestä.

Tällä kertaa tyylittely osuu enimmäkseen nappiin ja hahmotkin ovat toimivia lähinnä erinomaisten näyttelijöiden ansiosta. Muutama hieno kerronnallinen kikka ja tiivis tunnelma vievät tarinaa eteenpäin, mutta mitään ikimuistettavaa tästä ei synny.

Elokuvan paras osuus, "The Misbehavers" nähdään Robert Rodriguezin toimesta. Macho perheenisä (hillitön Banderas) haluaa lähteä vaimonsa kanssa juhlistamaan uuttavuotta ja jättää lapset hotellihuoneeseen. Ted palkataan lapsenvahdiksi kaitsemaan Sarahia ja Juanchoa (loistavat McKissack ja Verduzco). Vaan mikä onkaan tuo huoneessa leijuva haju?

Rodriguezin konekiväärin omainen leikkaustahti ja komiikan taju luovat tästä segmentistä unohtumattoman. Lapsinäyttelijät McKissack ja Verduzco yhdessä Rothin kanssa saavat aikaan monet naurut. Tunnelma kasvaa matemaattisesti lopulta saavuttaen tulisen kliimaksinsa. Jossakin sanottiin, että tämä jakso sisältää keskimäärin yhden leikkauksen/sekunti.

Elokuvan päättävä neljäs episodi "The Man from Hollywood" on Quentin Tarantinon käsialaa pohjautuen Alfred Hithcock presents-sarjan jaksoon "The Man from Rio". Tässä jaksossa Steve McQueenin ja Peter Lorren hahmot lyövät vetoa autoista ja pikkusormista. Kattohuoneistoon majoittunut elokuvaporukka juhlii uuttavuotta ja "Rankkuri"-elokuvan menstystä. Tarantinon näyttelemä Hollywoodin uusi tähtiohjaaja Chester Rush muistuttaa kovasti Tarantinoa itseään monessakin mielessä…

Tarantino ei ole omimmillaan puhtaan komedian kirjoittamisessa ja ohjaamisessa. Onhan mukana toki hyvää dialogia ja jopa QT:n itsensä esittämä mehukas monologi, räiskyviä hahmoja ja Tarantinolle tunnunomaisia tyyliratkaisuja, mutta etenkin Rodriguezin ilotulituksen jälkeen tämä päätösepisodi tuntuu vaisulta. Viihdyttävältä, mutta vaisulta.

Kokonaisuutena Neljä huonetta on todella epätasainen ja ailahteleva, mutta samalla persoonallinen ja värikäs. Jokaisella ohjaajalla on selvästi oma tyylinsä kertoa tarina.

Tim Rothin roolisuoritus kärsii tästä. Ted ei pysy yhtenäisenä hahmona vaan pomppii eri suuntiin episodien mukaan. Sketsiluontoisena viihteenä Rothin slapstick-komiikka toimii kyllä, mutta kokonaisvaikutelma on heikohko. Tedin totaalinen hajoaminen kolmannessa episodissa on elokuvan ehdoton valopilkku.

Ilmestymisaikanaan Neljä huonetta oli suuri floppi. Elokuvasta jää jotenkin vaisu olo, mutta pian sitä muistaa nauraneensakin. Alun jälkeen on nähtävissä selvästi nouseva käyrä, joka hieman laskee loppua kohden. Neljä huonetta kannattaa katsoa, mutta ei siitä komediaklassikkoa ole tullut – eikä tule.