Tumma Vesi

Amerikkalaisten remake innostus jatkuu. Tällä kertaa vuorossa on Japanilaiseen kauhuelokuvaan pohjautuvat yliluonnollinen jännäri Dark Water.

Jennifer Connelly näyttelee Dahliaa, yksinhuoltajaa joka tyttärensä kanssa muuttaa katkeraa eroa pakoon Roosevelt Islandille. Oman menneisyyden traumoista kärsivä äiti yrittää totutella elämään yksin tyttärensä kanssa vähintäänkin ahdistavassa ympäristössä ja outojen ihmisten ympäröimänä. Mutta samaan aikaan hänen tyttärensä kohtaa mielikuvitusystävän Natashan, yläkerran asunnosta vuotaa katon läpi outoa tummaa vettä ja menneisyyden aaveet alkavat tulla takaisin Dahlian elämään.

Viime vuosien innostus elokuvien uudelleen tekemiseen on ollut laadullisesti todella haparoiva. Jokaista Ringiä kohtaan on useampi onneton rävellys rahastamisen nimissä. Varsinkin Japanilaisten kauhuelokuvien muokkaaminen länsimaille sopiviksi tuotteiksi on ollut suosittua, nyt ensi-iltansa saanut Dark Water jatkaa tätä samaa kavaa. Alkuperäinen tarina on kohdallaan mutta tiettyjä aspekteja on muutettu Japanilaisiin elokuviin tottumattomille katsojille. Se miten Dark Water onnistuu tässä on sitten vähän mutkikkaampi juttu.

Ensinnäkin, Dark Water ei ole kauhuelokuva. Vaikka mitä mainokset väittäisivätkin tai mitä julisteiden mainoslauseet julistaisivatkin, Dark Water on kaukana perinteisestä kauhuelokuvasta. Siinä on omat jännittävät ja jopa ajoittain ahdistavat hetkensä, mutta se jatkuvasti välttelee oikeaa kauhua ajoittaisesta flirttailusta huolimatta. Se onkin elokuvan suurin kompastuskivi, se ei osaa päättää että mihin genreen se oikeastaan kuuluisi. Ohjaaja Walter Salles osaa kyllä vetää oikeista naruista katsojan tunteiden manipuloimiseksi, mutta hän ei kertaakaan anna meidän pysyä hetkeä pidempään yhden genren parissa. Juuri kun sitä uskoo että katsoo draamaa hylkäämisestä ja yksinjäämisestä jossa on mukana yliluonnollisia aineksia, kääntää elokuva suuntaansa täydet 180 astetta ja tunnelma muuttuu ahdistavaksi kummitustalo elokuvaksi. Juuri näiden ongelmien takia Dark Water onnistuu lyhyestä kestostaan huolimatta tuntumaan samanaikaisesti liian pitkältä ja liian lyhyeltä, kun mitään ei päästä kehittämään loppuun asti jää katsojalle käsiin vain kasa hyviä ideoita ja muutama loistava kohtaus ilman varsinaista lopputulosta.

Näyttelijät pelastavat paljon onneksi. Loistava näyttelijätär Jennifer Connelly tekee jälleen upean suorituksen hermoromahduksen partaalla olevana Dahliana jonka menneisyys piinaa tätä vielä aikuisena naisenakin. Connellyn suorituksessa on hienovaraisuutta mikä piti ainakin minut jatkuvasti varpaillani kaikesta mitä tapahtui ja mitä saattoi tulla. Hän tekee hahmosta onnistuneesti kolmiulotteisen ja uskottavan, mikä on varsin harvinainen näky kauhuelokuvissa. Pete Posteltwaith on karmiva ja koominen talonvahti helvetistä, mutta samalla hänen hahmonsa jää auttamatta sivuun kun Salles keskittyy kuvaamaan Connellyn kärsimystä talossa minkä kieroutunutta henkeä Posteltwaith onnistuu tuomaan esille lyhyissä mutta napakoissa kohtauksissa. Luonnenäyttelijät TIm Roth ja John C. Reilly ovat täysin tuhlattuja hällä-väliä rooleihin mitkä eivät tuo tarinaan mitään konkreettista. Rothin hahmolle kehitetään pikaisesti suunnattoman kiinnostava tunnelma tämän ympärille, ja sitten hänet unohdetaan heti. Tämä ainakin turhautti itseäni suunnattomasti koska Roth onnistui vain muutamassa kohtauksessa tuomaan elokuvaan paljon kaivattua lämpöä ja ajoittaista huumoriakin. McGinley pitää hauskaa niljakkaan kiinteistövälittäjän roolissa, mutta hänen osansa on enemmänkin glorifiotu cameo kuin varsinainen rooli.

Kuvaukseltaan ja tuotantosuunnittelultaan Dark Water on huippuluokkaa. Roosevelt Island on kuvaaja Affonso Beatton käsissä suunnattoman uhkaava ja elokuvan edetessä sen suuret kerrostalot muodostavat eräänlaisen vankilan hahmojen ympärille. Beatto kuvaa sisätiloissa hillityn tarkasti uhkaavan vaaran läsnäolon ja käyttää pitkiä yhtenäisiä otoksia edukseen talon loppumattomissa käytävissä. Myös Angelo Badalementtin säveltämä musiikki sopii hienosti tunnelmaan eikä kertaakaan ole ylitsevuotavan alleviivaava missään kohtauksissa, vaan enemmänkin tukee elokuvan alakuloista sävyä.

Dark Water tippuu kategoriaan; uusinta versiot joissa on paljon sydäntä ja ajatusta mukana, mutta jotka kaatuvat omiin hyviin tarkoituksiinsa. Jos elokuva olisi päättänyt haluaako se olla tutkielma hylkäämisestä ja äitien ja tyttärien välisistä suhteista, vai yliluonnollinen kummitustarina lapsista ja eristäytyneisyydestä. Olisi se ehkä ollut toimivampi. Nyt se on vain hyvä yritys, ja silti niitä parempia uusittuja elokuvia mitä on viime vuosina nähty.

Yhteenveto
Turhauttavan keskeneräinen teos joka ei osaa päättää onko draamaa vai kauhua.