Sahara

Nicholas Cagen tähdittämän National Treasuren ovat mustamaalanneet uusien seikkailuelokuvien maineen. Elokuva oli niin tyypillinen Hollywood-keitos kun voi kuvitella. Sahara näytti kuitenkin perin mielenkiintoiselta trailerin perusteella. Ja tunnetusti sehän ei kerro itse elokuvasta yhtikäs mitään.

Eilen juomani suurehko viskipullo, salmiakkikossupullo sekä muutama kalja kavereineen tekivät tehtävänsä ja katselin elokuvan kuten myös kirjoitan tämän arvostelun lievän (huomaa sana lievä) krapulan vaikutuksen alaisena.

Elokuva alkaa. Alkutekstijakso on harvinaisen mielenkiintoinen ja ehkä kekseliäskin. Yhden pitkän otoksen aikana tapahtuva, varsin tasainen kokonaisuus. Mielenkiinto kasvaa. Seuraavassa kohtauksessa rajatun kuvan sisäpuolelle ilmestyy itse muka niin seksikäs puhevammanen peelo Penélope Cruz. Mielenkiinto lakkaa.

Sahara kertoo hikisen tarinan Dirk Pittistä (Matthew McConaughey), joka etsii pitkäaikaisen kaverinsa Al Giordinon (Steve Zahn) kanssa 1800-luvulla kadonnutta panssarilaiva Texasia, jonka lastina oletetaan olevan kultakolikoita. Sahara kertoo myös tarinan lääkäristä Eva Rojas (Cruz), joka etsii mahdollisen uuden ruton aiheuttajaa Afrikan maaperältä. Kolmikon tiet kohtaavat, ja erkanevat, kohtaavat ja sitten selviääkin, että molempien etsinnät ovatkin helposti liitettävissä toisiinsa. Rutto uhkaa koko maailmaa. Jotain on tehtävä. Hui.

Elokuvalla on suuret tuotantoarvot, kaksi toisiinsa nivoutuvaa tarinaa, sekoitus huoletonta seikkailua, vakavaa ongelmaa, tylsää tallustelua, hienoja maisemia, hyvää musiikkia, itkua, tilanteisiin liian nokkelia ratkaisuja ja paljon toimintaa sekä yksi kappale aina yhtä huonosti näyttelevää Penélope vitun Cruzia. Ei toimi kankaalla kovinkaan hyvin.

Esimerkkikohtaus elokuvasta: Dirk ja Al jäävät kiinni. Heidät laitetaan kiinni pickup-auton lavalle käsiraudoilla ensin toisiinsa sitten vielä molemmat itse auton lavaan. Dirk käyttää taskustaan löytynyttä kultakolikkoa ruuvimeisselinä ja avaa sillä kahdessa lavassa ollutta noin tuuman pituista ruuvia. Auto on toki liikkeessä koko ajan ja kyydissä kaksi afrikkalaista sotilasta. Dirk ja Al potkivat lavan irti autosta ja liukuvat aavikkotietä pitkin hetken. Sotilaat eivät huomaa mitään. Dirk ja Al lähtevät raahaamaan lavaa halki aavikon. Aikaa kuluu ja he kaksi painavat viimeisillä voimillaan ilman mitään juomaa dyyniä alas. He liukastuvat ja valuvat lavan kanssa alas. Löytävät vanhan, taivaalta tippuneen lentokoneen hautautuneena hiekkaan. Pari huonoa vitsiä ja seuraavassa kohtauksessa he ovat rakentaneet koneesta aavikkotuulikiiturin ja kaikki voimat ovat tallella. Hienoa pojat. Todellisia selviytyjiä ja taatusti amerikkalaisia kaveruksia.

Eihän tällaisesta elokuvasta voi realismia etsiäkkään, mutta jotain todenperäisyyttä sekä realismia jäin kaipailemaan ja se ei ole mielestäni paljoa vaadittu. Elokuva teki silti tehtävänsä eli kulutti krapulapäivästäni hieman yli kaksi tuntia.