Punainen planeetta

Toistaiseksi ainokaiseksi Antony Hoffmanin ohjaukseksi jäänyt Punainen planeetta (Red Planet) osoittautuu lähes alkumetreiltä asti flopiksi. Nimekkäästä ja taidokkaasta näyttelijäkaartistaan huolimatta se vajoaa auttamatta yhdeksi turhimmista sci-fi-elokuvista, mitä 2000-luvulla on tehty. Hoffmanin ohjauksen ja huonon käsikirjoituksen ansiosta heitetään mm. Val Kilmerin (Heat, Pyhimys, Wonderland murders), Carrie-Anne Mossin (Matrix, Memento), Benjamin Brattin (Catwoman) ja Tom Sizemoren (Heat, Isku Mogadishuun, Natural Born Killers) uraa ja uskottavuutta vessasta alas. Ainakin minä yllättyisin, jos he muistelevat tätä elokuvaa edes pienellä lämmöllä, sillä sellaista tuubaa tällä kertaa on tarjolla, ettei paremmasta väliä.

Punaisen planeetan aihe sen sijaan on aika mielenkiintoinen ja ajankohtainen, sillä elokuva kertoo Mars-matkasta, joka menee matkustajien osalta pikkaisen penkin alle. Tapahtumaketjusta ei tietenkään puutu vauhtia, eikä edes vaarallisia tilanteita, kun tämä kauniin punainen planeetta tekee astronauteista Marsin matosia. Astronauttien hengiltä saattamiseksi on sitten väkisin tuotu esille sellaisia aspekteja, joita ei tulevaisuuden Mars-matkaaja todennäköisesti kohtaa. Kun elokuva ei sentään tarjoa astronauttien kuolemaksi avaruushirviöitä, mutantoituneita viruksia tai edes alieneita, niin vaara jääkin suureksi osaksi vain ihmisen omille harteille. Myöskään uskomattomat, jopa sci-fi-elokuvalle mielenkiintoiset, juonenkäänteet eivät Kilmerin ja muiden menoa tuolla hiekan ja levän (…) peittämällä planeetalla haittaa. Tuloksena onkin selviytymistarina, jossa mies ottaa mittaa tuntemattomasta erämaasta Carrie-Anne Mossin opastamana. Kovin ahdistavaltahan sen pitäisi tuntua, kun kaverikin vielä pettää ja tuikitärkeät viestit olisi saatava perille, mutta kun ei niin ei.

Punaisessa planeetassa on valitettavan monta alisuorittajaa, josta onneksi voi syyttää enemmänkin tarinaa ja ohjaajaa. Yksi alisuorittajista on koko elokuvan pääosassa oleva Val Kilmer, jolle ei tälläkään kertaa ole oikein löytynyt tarpeeksi ilmeikästä ja monivivahteista roolia. Kilmer näytteleekin oman osansa vähäilmeisesti ja tuskaisen pökkelösti aina alusta loppuun saakka. Mukana roikkuva Tom Sizemorekin kärsii hyvien vuorosanojen puutteesta ja Benjamin Brattin rooli on oikeastaan nolon pieni. Kun vielä Carrie-Anne Mossillekin on jäänyt lähinnä laitteiden hakkaus, niin “Ladojen kokoontumisajot” voivat alkaa. Tuloksena on tylsää eloonjäämistaistelua, jossa jokainen vuorollaan tarjoutuu uhrattavaksi yhteisen hyvän vuoksi. Elokuvasta heijastettu epätoivokin kääntyy katsojan silmissä vain säälittäväksi puhinaksi ja turhauttavaksi voivotteluksi, sillä totuus on, että tästä aiheesta olisi saanut revittyä paljonkin enemmän irti kuin muutama tuskainen ilme kotiin vietäväksi.