Fight Club

David Fincher ohjasi 90-luvun lopussa mielenkiintoisen, joskin ristiriitaisen elokuvan, Chuck Palahniukin kirjaan perustuvan Fight Clubin. Ennemmin psykologinen kuin filosofinen, mielisairaudesta, kulutuskulttuurista ja saippuasta kertova elokuva sai vähitellen varsin fanaattisen ihailijajoukon. Vaikka elokuva on ilmeisen yliarvostettu, on se silti ajatuksia herättävä ja jokseenkin monipuolinen teos. Dialoginsa ansiosta elokuva on myös melkoisen hauska.

Jack inhoaa työpaikkaansa ja kärsii henkisestä tyhjyydestä ja kroonisesta unettomuudesta. Ainoa intohimo miehen elämässä on kompulsiivinen kuluttaminen. Eksistentiaalisessa kriisissä rypevälle päähenkilölle tyydytystä tarjoavat Ikean huonekalut ja lähes valmis vaatekokoelma. Monotoniseen elämään tulee muutos, kun mies tapaa liikematkalla salaperäisen ja sanavalmiin Tyler Durdenin. Kotiin ehdittyään Jack huomaa elämänsä pääasiallisen sisällön, asuntonsa irtaimistoineen hävinneen savuna ilmaan. Mies päättää soittaa Tylerille, ja muutaman tunnin pituisen kuppisession jälkeen veikkoset huomaavat kivun puhdistavan vaikutuksen.

Jack muuttaa Tylerin purkukunnossa olevaan kämppään, ja miekkoset huomaavat muidenkin miesten kaipaavan fyysistä kontaktia. Pikkuhiljaa touhusta kasvaa Fight Club, jossa nykymaailman pehmentävät ja naisten alistamat miehet voivat mukiloida toisiaan. Tyler päättää suunnata miesten energisyyden kulutuskulttuurin vastustamiseen, ja lopputuloksena on suoranainen terrorismi trendikahviloita, tietokoneliikkeitä ja luottokorttifirmoja vastaan.

On huvittavaa, että vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan kapinoiva liike on lopulta kovin perinteinen. Armeijaksi kasvava liike soveltaa merijalkaväen käsitystä: Yksilöitä ei ole, vain nimetöntä ja ulkonäöltään mahdollisimman yhdenmukaista (mustat vaatteet, hiustyyli, jne) massaa. Itse aatteen levittäminen taas on sekoitus USA:n ulkopolitiikkaa, terrorismia ja ristiretkiä. Kristinuskon sijaan klubi pakkolevittää omaa arvomaailmaansa, kaiken kaupallisuuden ja materialismin vastustamista. En näe mitään ihailtavaa siinä, että itsensä ylipäälliköksi ylentänyt Tyler usuttaa manipuloimansa kuhnurit haastamaan riitaa ventovieraiden ihmisten kanssa, tai rikkomaan mielivaltaisesti valittuja objekteja, esimerkiksi autoja. Loppuhuipennuksena anarkistinen liike räjäyttää tusinan verran pilvenpiirtäjiä maan tasalle, ja vakuuttaa sinisilmäisenä asian olevan täysin hallinnassa, ja että ihmisuhrien mahdollisuus on täysin poissuljettu. Riiiight.

Tylerin oikeaa identiteettiä vihjaillaan niin anteliaasti pitkin filmiä, että tarkkasilmäinen katsoja vähintäänkin aavistaa yllätyskäänteeksi tarkoitetun lopun. Mielenkiintoisempaa onkin tarkastella Nortonin hahmon psyykettä ja jakomielisyyden ilmentymiä ja seurauksia. Tyler on ilmeisesti jonkinlainen projektio Jackin isästä: "Motherfucker settin up franchises". Isä petti Jackin äitiä, ja perusti perheitä joka kaupunkiin. Lopulta hän jätti Jackin. Tyler taas perustaa Jackin tietämättä Fight Clubeja eli "perheitä" niin ikään joka kaupunkiin, ja niin ikään hylkää lopulta Jackin. Veikeää.

Jack ei koskaan parannu insomniastaan, ja "nukkuessaan" antaa mahdollisuuden Tylerille häärätä. Erään klubilaisen ihailevaan sävyyn toteama legenda "I hear he sleeps an hour/week" pitänee siis paikkansa. Kun Tyler ja Jack tappelevat parkkihallissa, taistelee Jack kirjaimellisesti itseään ja uudistumishaluaan vastaan. Marlan kanssa urheillessaan mies on henkisesti poissa (jopa toisessa kerroksessa (!)), vrt. Diane Keaton Annie Hallissa. Ja niin edelleen.

"It’s for men only", toteaa Jack yltiömaskuliinisesta ja sovinistisesta poikakerhostaan Marlalle. Homoseksuaaliset vivahteet ovat ilmiselviä: Hikiset, puolialastomat miehet painivat ja toteuttavat itseään ilman naisia. Kun Tyler ei huomioi Jackia, ja osoittaa vielä suosiotaan Angel Facea kohtaan, on Jack mustasukkainen homoihastustaan kohtaan. Mies teurastaa Jared Leton kasvot, ja toteaa kylmästi: "Halusin tuhota jotain kaunista." Kun homosuhteen toinen osapuoli Tyler kuolee elokuvan lopussa, on Jack vihdoin valmis vakavaan suhteeseen Marlan, naisen, kanssa. Teos vilisee freudilaisia symboleja: Viimeisenä kuvana on tusina sortuvaa fallossymbolia, lopullinen vertauskuva Jackin homoseksuaalisen kauden loppumisesta. The man and the woman are once again united, and all is well in paradise.