Prozac nation

Elizabeth Wurtzelin muistelmiin (Young and Depressed In America) perustuva Prozac Nation on arkisen pelottava elokuva. Se on oikeastaan kuvaus niinkin arkisesta asiasta kuin masennuksesta ja siitä, mitä pahimmillaan voi tapahtua. Se on myös kova pala purtavaksi, sillä se tarjoaa vaihtelevia näyttelijäsuorituksia ja vaihtelevaa ohjausta, josta vastasi Insomnialla mainetta niittänyt norjalainen Erik Skjoldbjærg. Lopputulos oli silti vähän kuin elokuvan päähenkilön Elizabeth Wurtzelin nyrjähtänyt mieli: tasapainoton kokonaisuus.

Elokuvan juoni on hyvä. Se tuntuu juuri niin aidolta kuin pitäisi ja asiaa on varmastikin auttanut Wurtzelin mainio teksti, joka on tuonut realismin parantavaa otetta koko pakettiin. Silti elokuvasta, jossa koetaan suuria tunteita ja ahdistutaan oikein urakalla, ei jää käteen muuta kuin sekavan oloinen ja typistetty paketti, jossa edetään poukkoillen kohtauksesta toiseen. Välillä rypistetään oikein kunnolla kyyneliä ja katsojakin herää elokuvaan mukaan, mutta välillä taas tunnelma latistuu lähes kuolettavan harmaaksi. Muutenkin elokuva on yhtä aallonharjalta toiselle nousua ja kokonaisuudesta ei saa oikein pitävää otetta.

Näyttelijätkin onnistuvat rooleissaan vaihtelevasti. Pääroolissa (ja yhtenä tuottaja muuten) olevan Christina Ricci ei saa oikein otetta roolihahmoonsa, Elizabeth Wurtzeliin, joka elää välillä onnensa kukkuloilla ja hetken päästä taas jossain muualla. Ricci hoitaa kyllä hahmolleen tyypilliset mielialavaihtelut taitavasti ja tuo tunnetta oikein tosissaan peliin, mutta silti se jokin puuttuu. Anne Hechekin on jotenkin pienessä roolissaan psykiatrina kovinkin vaisu ja Michelle Williams on Elizabethin ystävänä todella ristiriitainen ja pliisu. Hänestä kun ei saa otetta millään.

Siinä missä huonoa, niin on hyvääkin. Kohtuullisen isossa sivuroolissa oleva Jessica Lange joutuu pitkästä aikaa yrittämään oikein kunnolla näyttelemistä. Lopputulos näkyy ja kuuluu, sillä Lange on onnistunut roolihahmonsa, Sarahin kanssa, joka on Elizabethin äiti. Alitajuiseen tupakkaa polttava ja tyttärensä parasta haluava Sarah on Langen käsissä elokuvan koskettavinta antia: yrittäen elää mennyttä elämäänsä Elizabethin kautta hän joutuu tyttärensä kanssa väistämättä tulilinjalle, jossa loukkauksia satelee anteeksipyyntöjen kera. Myös enemmän American piestä ja American pie 3:sta tuttu Jason Biggs on tehnyt vähän vakavampiakin rooleja ja onnistuu kertakaikkiaan kerrankin vakuuttamaan näyttelijäntaidoillaan Elizabethin poikaystävänä Rafena. Salaperäisenä, mutta välittävänä esiintyvä Rafe on kuin Riccin näyttelemän Elizabethin vastakohta ja pariskunnan kemiat tuntuvat pelaavan kohtuullisen hyvin yhteen.

Prozac Nationista jää käteen hyvin ristiriitainen kuva. Toisaalta elokuva puhuttelee katsojaansa aika rankallakin kädellä ja tuo esiin nuoren naisen, jonka masennusoireet näyttävät todella aidoilta. Katsojakin huomaa jossain välissä mielialojensa muuttuvan puolelta toiseen riippuen ihan Elizabethin mielialoista, mutta silti jokin punainen lanka puuttuu. Elokuva tuntuu hieman pirstaloituneelta ja harmaalta kuvaukselta, jossa luotetaan liikaa tuijottelun ja mietiskelyn voimaan. Myöskään näyttelijöistä ei osata sitä viimeistä rypistystä ottaa irti, vaan luotetaan liikaa ehkä fiilikseen, jossa kaikki on mennyt “okei”. Joka tapauksessa tämä elokuva on kaikista puutteistaan katsomisen arvoinen ja ainakin hyvä fraasi jää lopusta mieleen:

“The United States of Depression”