Spice World

Sanotaan nyt alkuun, että olen väärä ihminen arvostelemaan Spice World-elokuvaa. En kuulu kohderyhmään enkä todellakaan pidä musiikista. Kirjoittelen tässä ajankuluksi ja sen vuoksi, että viime arvostelusta on aikaa.

Spice Girls oli todellinen ilmiö alle vuosikymmen sitten. Sen kertoo Spice World liiankin hyvin. Tyttöenergiaa ja hyvää mieltä. Sitähän tämä CMX:ää kuunteleva möksöttäjä kaipaa kuin hirvi hattutelinettä.

Sitten asiaa juonesta. Terveiset käsikirjoittaja Kim Fullerille.

Siirtykäämme näyttelijöihin. Emma, Mel B, Mel C, Victoria ja Geri ovat pikkutyttöjen ja isompien poikien mieleen. Toisaalta heidän ei tarvitse näytellä jos kerran esittävät itseään; kunhan pitävät sen saman asenteen mitä näyttävät muulle maailmalle lehdistötilaisuuksissa ja konserttilavoilla. Muutamaan kohtaan he jopa yrittävät näytellä huonoin seurauksin.

Mukana on myös iso liuta oikeita näyttelijöitä, joista (suurin) osa täysin merkityksettömissä sivurooleissa. Richard E. Grant esittää poppiorkesterin manageria (jolla toistuvasti palaa käämi ymmärrettävistä syistä), Roger Moore on yksinkertaisesti the Chief (mitäpä sitä turhaan tyhmille selittelemään) ja aina loistava Alan Cumming itsekeskeisen kliseinen dokumentaristi, joka epätoivoisesti yrittää tehdä energiaviisikosta dokumenttia. Myös sellaiset lahjakkuudet kuten, Stephen Fry ja Hugh Laurie ovat sotkeneet lusikkansa tähän soppaan.

Mukana on myös pitkä lista julkisuudenhahmoja ja muita näkyviä henkilöitä läpikulkusuorituksissa: Elton John, Gary Glitter, Meat Loaf, Bob Hoskins, Jennifer Saunders, jne. Ilmeisesti spaissarit eivät olleet niin iso juttu kuin tahdottiin ja tarvittiin apuun julkkiksia hypettämään tätä…ääh, en keksi sanaa.

Ohjaajan pallin omistajaksi on merkitty Bob Spiers, pitkän linjan brittiläisen huumorin tekijä, jonka tililtä löytyvät mm. sellaiset helmet kuten A Bit of Fry & Laurie ja Absolutely Fabulous (joiden päänäyttelijät ovat myöskin päätyneet elokuvaan). Elokuvan olisi voinut tehdä kahdella tavalla: joko dokumentaarisen koskettavasti tai sitten musiikkivideotyyliin pinnallisesti. Lopputulos näyttää näiden kahden välimaastoon putoavalta linkuttavalta oravalta: visuaalinen tyyli ei ole erityisen komeaa ja väliin tungetut "syvälliset" mietteet ja eräänlainen "behind the scenes"-meininki tuntuu moraalisaarnalta suunnattuna pikkutytöille. Mutta tämähän on täysin verrannollinen pääviisikkoon: päätöntä pomppimista joka suuntaan joka ei lopulta tunnu miltään.

Jos tästä etsitään jotakin hyvää, niin… Noh, minähän sanoin "jos".

Elokuva sai minut angstaamaan sitä, että olin perjantai-iltana kotona selvinpäin ja vieläpä tietokoneella. Spice World saa lopulta aikaan hyvänolon sillä huomaa, että elokuva on loppunut ja tähän verrattuna elämä tuntuu taas silkkiseltä kosketukselta aamunkoitteessa.