Fucking Åmål

Vimmaiset nuorisokuvaukset ovat yllättäen nousseet yhdeksi 90-luvun lopun ja vuosituhannen alun laadukkaimmaksi aalloksi. Tyylilajin merkittävin tekijä lienee amerikkalainen Larry Clark, joka tunnetaan tylyistä ja häpeilemättömistä tragedioista, joissa nuoriso harrastaa estottomasti seksiä, sekoilee päihteiden kanssa ja maksaa lopulta kovan hinnan. Clark tunnetaan parhaiten elokuvastaan Kids, mutta miehen paras teos lienee tuoreempi Bully, jossa teinit päättävät tappaa kaverinsa. Clarkin näkemys nuorisosta on synkkä: Vaikka elokuvista löytyy aina myös hetkittäisiä onnellisuuden välähdyksiä, ovat ne yhtä väliaikaisia kuin huumeiden tuoma hyvä olo. Katsoja repäistään lopulta aina tylysti maanpinnalle. Myös muut ovat onnistuneet: Gus van Santin runollinen mestariteos Elephant, Catherine Hardwicken Thirteen ja Roger Avaryn Rules of Attraction ovat hienoja näkemyksiä nuorison tuskasta julmassa nykymaailmassa.

Laadukkaat suomalaiset nuorisokuvaukset loistavat kuitenkin poissaolollaan. Ankean ja hämärän pohjolan ja slaavilaisen melankolian luulisi tarjoavan loistavan pohjan monipuoliselle ja näkemyksekkäälle elokuvalle nykyajan nuorista, mutta toistaiseksi ainakin Suomessa on tyydytty joko nostalgiseen fiilistelyyn (Pitkä kuuma kesä) tai halpaan tirkistelyyn ja sormellaosoittelevaan moralismiin (Hymypoika). Sairaan kauniin maailman jälkeiset kyhäelmät ovatkin olleet lähinnä yhdentekeviä. Sen sijaan Ruotsista löytyy ainakin yksi upea teos, Lukas Moodyssonin Fucking Åmål. Elokuva oli aikoinaan jättimenestys sekä Ruotsissa että Suomessa, eikä olekaan ihme että Suomenkin teattereihin eksyi kovasti samanoloinen vaikkakin temaattisesti huomattavasti kevyempi Hip hei hutsu. Ruotsissa ensi-iltaan tuli juuri Fjorton Suger, joka sekin kertoo nuorisosta maanläheisesti.

Moodyssonin tiukka ja ytimekäs (85min) paketti kertoo kahdesta tytöstä: Suosittu ja kaunis Elin on henkisesti täysi sekasotku. Pikkukylässä asumiseen tympääntynyt Elin etsii kokemuksia dokaamalla ja poikien kanssa sekoilemalla. Ihmissuhteetkin ovat vain yksi päihde, jonka avulla ajatukset saa hetkeksi irti angstista. Agnes taas on yksinäinen ja vaatimattoman näköinen, uuteen kaupungiin muuttanut tyttö, joka on ihastunut Eliniin. Agnesin ainoana ystävänä toimii pyörätuoliin juuttunut Viktoria, mutta ystävyyden aitouden kanssa on vähän niin ja näin. Keskeisiä hahmoja ovat myös Agnesin hössöttävät ja epätoivosesti tyttäreensä kontaktia etsivät vanhemmat, Elinin sisko Jessica, ja yksinkertaisen mutta sympaattisen oloinen mopopoika Johan, joka viihtyy hetkisen Elinin poikaystävänä.

Moodyssonin visuaalinen tyyli on varsin lähellä mestariohjaaja Lars von Trierin dogme95-estetiikkaa: Yleisilme on ankean kellertävä. Käsivarakameran sijaan Moodysson ja kuvaaja Ulf Brantås päätyivät kuitenkin liikkumattomaan kameraan, joka zoomailee tarvittaessa lähikuviin. Myös ohjaajien tavassa tarkastella ihmistä on perustavanlaatuinen ero: Vaikka molemmat kuvaavatkin ihmisluontoa varsin armottomasti, on Von Trierin lähes sadistinen hahmojen kidutus kaukana Moodyssonin lämpimästä ja isällisen rakastavasta kosketuksesta. Ohjaaja etsii motiiveja ja haluaa ymmärtää, eikä ole etsinnässään yhtä avuton kuin Agnesin vanhemmat.

Hahmoina Elin, Agnes ja Johan ovat kovasti aidon nuorison oloisia: Kömpelöitä, epävarmoja, ja toisinaan myös ilkeitä. Sanalla sanoen epätäydellisiä. Elin kuluttaa muita ihmisiä kuten parhaaksi näkee, ajattelematta sen enempää toisten tunteita. Häipyy kun haluaa, ja palatessaan olettaa ilman muuta olevansa tervetullut takaisin. Toisaalta Elinilläkin on parempi puoli, pyytäähän tämä jälkikäteen vilpittömän tuntuisesti anteeksi sekä Agnesilta että Johanilta. Agnesilla ei ole varsinaisia ystäviä, toveruus Viktoriankin kanssa on lähinnä olosuhteiden pakottama tilanne, jossa syrjityt pitävät yhtä. Syntymäpäiväfiaskon jälkeen Agnes räjähtää sekä perheelleen että Viktorialle, ja vaikka suuttumus onkin lopulta kohdistettu yleisesti maailmaa kohtaan, onnistuu Agnes karkottamaan ainoan ystävänsä. Myöhemmin Viktoria pettää Agnesin, yrittäen epätoivoisesti päästä koulun sisäpiiriin, suosittujen joukkoon. Johan taasen on epävarma ja aivotoiminnaltaan hidas, mutta aidosti vilpitön ja lämmin ihminen. Miehenalku todella rakastuu Eliniin ilman taka-ajatuksia, mutta halu miellyttää muita ja kyvyttömyys omiin mielipiteisiin ja niiden takana seisomiseen koituu kohtalokkaaksi. Yksi elokuvan hauskimmista ja aidoimmista kohtauksista näyttää hermostuneen Johanin kyyditsemässä Eliniä mopollaan. Vaihteiden vaihtaminen ei ole helppoa.

Ensimmäistä pitkää elokuvaa tehnyt Moodysson kuunteli produktion kaikissa vaiheissa varsin solidaarisesti muutosehdotuksia. Kertoihan käsikirjoituskin alunperin sarjamurhaajasta, joka asuu Elinin naapurissa. Käsikirjoitus muuttui kuvausten aikana yhtenään, ja monet juonenkäänteet kehitettiin kuvauspaikalla yhteistyössä ohjaajan ja nuorten näyttelijöiden kesken. Suuri osa dialogista on improvisoitua: Moodysson antoi usein näyttelijöilleen vain aiheen josta näiden piti puhua, ja nuoret kehittivät vuorosanansa itse. Spontaani lähestymistapa, tekijöiden kokemattomuus ja kaavoihin kangistumattomuus ovatkin eittämättä yksi syy elokuvan realistisuuteen. Johania esittävä Mathias Rust tekee upean roolityön, ja onnistuukin nostamaan hahmonsa sivuosasta elokuvan koskettavimmaksi tyypiksi. Aikasempaa kokemusta vailla oleva Rust tuo hahmoonsa juuri sitä ihanaa kömpelyyttä ja epävarmuutta, joka nuoruuteen väistämättä kuuluu.

Kokonaisuutena ohjaajan näkemys on monivivahteinen ja toiveikas. Ohjaaja välttää täysin aralla lesboasialla mässäilyn, mutta uskaltaa silti kuvata Elinin ja Agnesin suhteen pikkusöpön romanttisuuden sijaan lihallisena. Nuoruus on vaikeaa aikaa, ihmisestä riippumatta. Tunnetilojen nopea vaihtelu, laumasieluisuus ja tietynasteinen suvaitsemattomuus luovat vaikeita tilanteita, joista tiedoiltaan vajavaisten lasten pitäisi selviytyä. Nykyajan nuorisoa kuvataan tarpeeksi tylysti ja kiertelemättä, unohtamatta kuitenkaan posiitivista puolta. Elokuvan loppu on epätodennäköisyydessään monessa mielessä lähes satumaisen onnellinen, mutta jotenkin siinä ei ole ollenkaan pakotettua tuntua. Moodysson osoittaa myös poikkeuksellista älykkyyttä ymmärtäessään viimeisen kohtauksen tärkeyden. Teatraalisen "he ratsastivat auringolaskuun ja elivät onnellisena elämänsä loppuun asti"-lopetuksen sijaan ohjaaja uskaltaa näyttää arjen realiteetin, kaksi hermostunutta lasta juttelemassa kaakaon äärellä. Voiko tyttöjen suhde kestää? Onko Agnes Elinille vain yksi kokeilu ja itsenäisyyden julistus lisää? Toivottavasti ei, niin vahvan siteen hahmoihin Moodyssonin teos luo.