Memento

Leonard Shelby: She’s gone and the present is trivia which I scribble on these fucking notes.

Christopher Nolanin toinen ohjaus Memento on persoonallinen tarina miehestä, joka metsästää vaimonsa murhaajaa. Ai että mikäkö tässä sitten on persoonallista? Tapa, jolla tarina kerrotaan.

Juoni on erittäin vaikea selvittää ilman, että tulee möläyttäneeksi joitakin odottamisen arvoisia yksityiskohtia.

Memento alkaa lyhyellä kohtauksella, missä Leonard Shelby (Guy Pearce, mies paikallaan) ampuu miestä päähän ja ottaa tästä polaroidkuvan. Jokainen liike ja ääni on käännetty takaperin. Seuraavaksi kuva muuttuu mustavalkoiseksi: "Lenny" istuu hotellihuoneessa ja miehen kertojaääni kertoo, että hänellä on vaiva nimeltään "short term memory loss". Hän ei muista mitään nykyhetkestä viittä minuuttia kauempaa. Tämän vuoksi hän ottaa paikoista ja ihmisistä kuvia ja kirjoittaa ylös muistiinpanoja. Hänen ruumiinsa on täynnä tatuointeja, kuten tärkeimpiä vinkkejä murhaajan kiinniottamista varten. Hyvänä apuna tässä metsästyksessä toimii Teddy (viekkaan veijarimainen Joe Pantoliano). Myös Nataliella (parhaan roolisuorituksensa tekevä Carrie Ann-Moss) on lusikkansa tässä sopassa.

Hyvän elokuvan yksi tunnusmerkki on se, että teos kestää monia katselukertoja. Tässä tapauksessa useammat katselut ovat jopa välttämättömiä, jos tarinasta haluaa saada kaiken irti. Uskomatonta miten ohjaaja Nolan on saanut yhdessä veljensä kanssa kirjoittettua näinkin hienon tarinan. Vaikka tarina olisi kerrottu perinteiseen tyylin, lineaarisesti, niin siinäkin tapauksessa tarina olisi äärimmäisen nautittava. Mutta ei: he päättivät nostaa kierroksia. Nyt tarina kulkee kolmeen suuntaan yht’aikaa: värilliset kohtaukset menevät taaksepäin, mustavalkoiset eteenpäin ja näiden kohtausten antamat vinkit ja loputtomat yksityiskohdat luovat kolmannen ulottuvuuden, jossa katsoja itse seikkailee ja selvittelee, mitkä Lennyn "faktoista" ovat totta ja keneen tulisi luottaa. Elokuva toimii mestarillisesti, vaikka tapahtumat menevätkin väärässä järjestyksessä. Oikeasta tulee väärä monessakin tapauksessa.

Käsikirjoitus on uskomattoman tiivis: jokainen vuorosana ja kohtaus on tärkeä tarinan kannalta. Leonard työskenteli vakuutustoimistossa ja hänen työnkuvaansa kuului erottaa totuudet ja valheet pelkästään ruumiinkielen avulla. Koska katsoja riuhdotaan Leonardin mukaan tällä pirstaleisella kerrontatyylillä, täytyy katsojankin olla yhtä tarkkana kuin Lenny. Tämän ansiota elokuva on pakko katsoa sataprosenttisella tarkkaavaisuudella moneen kertaan.

Kunhan elokuvan on nähnyt kaksi tai kolme kertaa alkaa tarina selvitä ja voi keskittyä muihin seikkoihin. Nolan on minimalisti (elokuvan teko maksoi vain viisi miljoonaa dollaria), mutta samalla visualisti: Memento on uskomattoman sujuva ja kaunis niin yksittäisiltä kuviltaan kuin kerronnaltaankin. Mustavalkokuvaus on erittäin kaunista ja esimerkiksi hetki, jolloin Leonard kuvailee vaimoaan Natalielle saa katsojan pidättämään henkeä ja/tai kyyneleitä. Haastava tarina puettuna kauniisiin kuviin on juuri sitä mitä elokuvalta tulee odottaa.

Nolanin luottosäveltäjä David Julyan on omaleimainen musiikintekijä, joka saa musiikillaan aikaan hienon ilmapiirin. Musiikki on synteettistä: välillä harmonisen kaunista ja hidasta, toisinaan taas hermostuneen sekavaa ja painostavaa. Ensiluokkaista työtä tälläkin alueella.

Elokuvassa ei ole juurikaan hahmoja ja ehkä juuri siksi he pelaavat niin hyvin yhteen. Lenny on luonnollisesti mukana jokaisessa kohtauksessa, jos mukaan ei lasketa Sammy Jankins-sivutarinaa, joka sekin kerrotana Leonardin kautta takautumina.

Guy Pearce tekee Leonardista vammansa takia kovettuneen yksinäisen salapoliisin, joka yrittää roikkua muusssa maailmassa mukana epätoivon partaalla. Leonard on suoraviivainen saalistaja, josta inhimillisyys tulee esiin vain silloin, kun maailman tukehduttava voima käy liian raskaaksi. Toisinaan muistihäiriö saa aikaan myös koomisia tilanteita väärien päättelyjen seurauksena. Ensikatsomalla Pearcen roolisuoritus saattaa tuntua kylmältä; sisimmät ajatukset tulevat ilmi lähinnä vain kertojaäänen kautta, mutta ajan myötä Lennyyn kiintyy ja ymmärtää hänen tilansa.

Joe Pantolianon hahmo Teddy on ristiriitainen tapaus. Lennyn oletukset ja päättelyt muuttavat hänen olemustaan, vaikka hahmo ei itsessään muutu miksikään elokuvan aikana. Hienoa nähdä, kuinka samoissa kasvoissa voi olla sekä veijarimainen letkeys että pirullisuus. Sama koskee Natalieta; katsojan ensivaikutelmat mitätöidään ja revitään ja solmitaan taas kokoon moneen kertaan.

Memento on äärimmäisen hieno psykologinen retki kaipaukseen ja kostoon. Se on viisas elokuva, maanläheinen kaikissa yksityiskohdissaan. Memento on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Niitä, jotka sanovat etteivät tajua elokuvaa ja eivätkä vaivaudu katsomaan sitä uudestaan osoitan sormella ja haukun laiskaksi. Leonardin tapaan katsoja alkaa miettimään elämän pohjimmaisia kysymyksiä: hyvällä elokuvalla on aina vaikutuksensa, niin nytkin.

Leonard Shelby: I’ve told you this before, haven’t I?