Vauhdilla Chicagoon

John Hughes oli yksi suurista jenkkikomedian guruista 80- ja 90-luvuilla. Steve Martin ja John Candy olivat 80-luvun lopulla uransa huipuilla. Nämä kolme yhdistettynä samassa elokuvassa lupailevat hyvää. Ja sitähän siitä tulikin.

Elokuva alkaa hiljaisuudella. Kaksi päivää ennen kiitospäivää. Martinin esittämä hyvin Martinmainen hahmo Neal Page istuu kokouksessa tuskissaan, sillä hän yrittää ehtiä aikaiseen Chicagon-lentoonsa. Hän kiirehtii kentälle ja ärsyttävien lentoemäntien ja muiden esteiden kautta pääsee matkaan. Matka ei tosin ala rattoisasti, sillä Neal saa matkaseurakseen riesojen riesan: Candyn esittämä suihkunverhonripustimienmyyjä(!) Del Griffith. Kone laskeutuukin Michiganiin ja olisi keksittävä uusi menopeli. Neal ja Del lyöttäytyvät vasten Nealin tahtoja ja aloittavat matkan, joka metri metriltä alkaa muistuttaa enemmän helvettiä.

Komedia toimii parhaiten jos sen punainen lanka joko täysin suora tai sitten mykkyrässä ja solmuissa. Tässä elokuvassa yhdistyvät molemmat: pääajatus päästä New Yorkista Chicagoon on hyvä pohja Martinin ja Candyn päästäessä valloilleen koomikon kykynsä. Lisäksi jatkuvat vastoinkäymiset monimutkistuttavat matkaa ja mikään ei ole uskomatonta. Elokuva on rytmitetty hyvin; matka etenee koko ajan ja hahmot kehittyvät.
Ohjaaja Hughesin käsikirjoitus on riemastuttavan energinen. Elokuva sisältää runsaasti herkullisia sivuhahmoja, kuten ahne lakimies, lentokentän työntekijät ja valtatiepoliisi. Candyn ja Martinin vuoropuhelut on myöskin saatu sähäköiksi ja miehille sopiviksi. Etenkin Candy on kuin syntynyt tätä roolia varten. Martinin alusta loppuun kiukkuileva hahmo puolestaan vieraannuttaa katsojaa. On totta, että komediaan yleensä tarvitaan kaksi ja tässä tapauksessa Martin on erinomainen Candyn vastaparina, mutta Neal on myös elokuvan päähahmo eli, se johon katsojat samaistuvat. Tällainen murjotus ja kiukkuilu saa aikaan kiusaantuneen olotilan ja jatkuvat vastoinkäymiset onnistuvat välillä jopa lannistamaan, vaikka samaan aikaan tulisi nauraa.

Kuten muutkin ajan komediat Planes, Trains & Automobiles käyttää musiikkia tehokkaasti. Tällä tavoin tarina kulkee komediaan sopivan iloisesti ja tyylikkäästi niin eteenpäin, kuin myöskin tunnetilasta toiseen.

Hughes on ollut luomassa monia kuuluisia elokuvia kuten Home Alone ja lukuisat teinikomediat 80-luvun puolivälissä. P, T & A:ssa on mukana tuo tietty Hughes-aura, joka saa suurimmaksi osaksi nauttimaan elokuvasta. 80-luvun nostalgia, musiikki ja hahmot ovat mukana tässäkin paketissa. Lisäksi ohajaajana Hughes osaa luoda asetelmallisia ja näyttäviä kuvia (esimerkiksi alun taksijono tuntuu todella pitkältä) ja toisaalta taas hän osaa näyttää sitä jotakin mikä kuuluu amerikkalaisuuteen (elokuvassa on selvä kiitospäivän loman tunnelma). Kaikki tämä on nautittavaa, mutta ei mitään maailmoja räjäyttävää.

Planes, Trains & Automobiles ei ole puhdas naurukarkelo, vaan nautittava road movie hyväksymisestä, matkustamisesta ja vastoinkäymisistä. Joonas Hytöselle tämä elokuva taitaa olla komedian peruskivi. Minulle se ei yllä läheskään siihen sarjaan, mutta olen iloinen omistaessani elokuvasta VHS-kopion.