Unelmien sielunmessu

Kovasti kehuttu Unelmien sielunmessu pääsi minun katsottavakseni tänään (liian myöhään). Olin aivan varma, kun otin elokuvan vuokraamon hyllyltä, että nyt saadan raaka ja realistinen katsaus huumeiden maailmaan. Mitä se on alussa ja mihin se menee lopussa? Elokuva antaa tähän mielestäni parhaimman ja koskettavimman vastauksen, mitä olen koskaan kuullut tai nähnyt. Ja uskokaa pois, elokuva sai minut tuntemaan sääliä huumeidenkäyttäjiä kohtaan. Elokuvassa huumeiden käyttäjät olivat “tavallisia” nuoria, jotka nyt vain sattuivat olemaan huumeiden käyttäjiä.

Elokuva siis kertoo äidistä nimeltä Sara (Ellen Burstyn), äidin ainoasta pojasta Harrystä (Jared Leto), Harryn tyttöystävästä Marionista (Jennifer Connelly) ja Harryn kaverista Tyronesta (Marlon Wayans). Äidin riippuvuus on tv. Tarkalleen ottaen tv ja siinä pyörivä laihdustuohjelma. Pojan lähdöstä ja aviomiehen kuolemasta masentuneelle äidille tv ja sen laihdustuohjelma on pakkomielle. Harry, Marion ja Ty ovat huumeaddikteja. Tässä rakennuspalikat ehkä yhdelle raaimmista ja realistisimmista draamoista, mitä olen nähnyt. Tämä todella herättää kysymyksen, jos toisen katsojassa ja spekulointia riittää vielä elokuvan jälkeenkin. Henkilöhahmoista jätetään turha jauhanta pois ja se on mielestäni hyvä ratkaisu. Sellainen ei vain olisi sopinut elokuvan räväkkään tyyliin, eikä se minua haitannut pätkän vertaa.

Näyttelijät ovat kertakaikkisen upeita suorituksineen. Aitoja ennenkaikkea ja heistä saa loppumetreillä elokuvaa juuri sellaisen narkkarikuvan, mitä he ovat ja mitä he luultavimmin oikeasti olisivat. Tunteellisilta purkauksilta ei voida välttyä huumehöyryisessä maailmassa ja nämä ovat hienosti näyteltyjä joka näyttelijän osalta. IMDB:n trivian mukaan Jared Leto laihdutti itseään hieman yli kymmenen kiloa ja tutustui oikeisiin heroinisteihin Brooklynissä, jotta rooli sujuisi aidommin. Näyttelijäsuorituksista täydet kympit jokaiselle.

Elokuvan kantavat tukipilarit ovat musiikki, leikkaus ja kamera edellä mainittujen näyttelemisen ja realistisuuden lisäksi. Leikkaukset ja kamera ovat helvetin hienoa ja todellisen ammattilaisen käsissä koko elokuvan ajan. Yhdessä ne luovat kaoottisen tunnelman jollaista en ole ennen nähnyt ja joka sopii elokuvaan kuin nakutettu. Musiikki on oikeasti parasta ja parhaiten elokuvaa tukevaa, mitä olen koskaan nähnyt. Glint Mansell sai minulta juuri tittelin, jonka nimeä en tiedä, mutta sillä on suuri arvo minulle.

Mitä sitten kun elokuvassa on edellämainitsemani elementit? Siinä on yksi riipaisevimmista elokuvista, joka todella aiheuttaa läjän tunteellisia reaktioita sekä elokuvan aikana, että sen jälkeen. Siitä tietää, että olet katsonut hyvän elokuvan. Yhden parhaimmista.