Solaris

Runolliseksikin sanotun venäläisen elokuvaohjaajan Andrei Tarkovskin alkuperäisteoksesta, Solyarikseksta (1972), uudelleentyöstetty elokuva Solaris ei ollut enää elokuva vaan uni, josta ei elokuvan aikana kyennyt heräämään. George Clooney harhailee unenomaisella avaruusasemalla hämmentävässä hiljaisuudessa kauniin purppuraisen planeetan leikkiessä avaruuden pimeydessä. Natascha McElhone yrittää muistaa jotain itsestään, Jeremy Davies pysyy viileän etäisenä outolintuna ja Viola Davis hikoilevana fyysikkona. Tunnelma on kertakaikkiaan mahtava.

Kaukana Solariksesta, Maassa, on Chris Kelvin (Clooney), joka on psykologi. Elämä, joka on ollut juhlaa, on kadonnut. Kelvinin sielusta puuttuu jokin pala. Sitten tulee kiirellinen kutsu parhaalta ystävältä, joka näyttää olevan seonnut. Kelvin lähetetään Solarikselle selvittämään asiat kuntoon. Perillä häntä odottaa ilmiö, jota ei ihmismieli kestä. Unen ja todellisuuden erosta tulee Kelvinille veteen piirretty viiva ja hänelle käy samallalailla kuin muillekin.

Natascha McElhone on ilmiömäinen hymynsä kera. Jeremy Davies on käsittämättömän cool, Viola Davis hikoilee vähän huonommin kuin muut ja Ulrich Tukurin pehmeä ääni kaikuu vieläkin korvissa. Näyttelijät ovat tässä elokuvassa loistavia. Varsinkin Clooney on todellakin mies paikallaan. Hänen rauhallisuutensa kruunaa koko elokuvan, jonka musiikki on harvaa ja huolella valittua.

Solaris ei laita adrenaliiniä jylläämään. Se ei tarjoa kauhunkiljahduksia, eikä kertakaikkiaan kiihdytä mitenkään mieltä. Se jättää rauhallisen, uneliaan olon, joka tuntuu kerrassaan hyvältä. Solaris on jotain täysin erilaista Hollywood-elokuvissa. Se on toivottavasti merkki paremmasta. Suosittelen erittäin lämpimästi.