Pako viidakkoon

Peter Bergin pitäisi ansaita leipänsä mieluummin näyttelijänä kuin ohjaajana. Huonon Very Bad Thingsin jälkeen mies on toki tehnyt pari muutakin ohjaustyötä, mutta käsi sydämellä varmasti kaikkien on myönnettävä, ettei Paossa viidakkoon (The Rundown) ole mitään järkeä. Vaan koskapa toimintakomedioissa olisi -jos nyt voidaan komediasta puhua-? Muutenkin koko elokuva on suhteellisen outo paketti, joka ainakin paperilla näyttää kohtalaisen hyvältä: näyttelijäkatras vaikuttaa lahjakkaalta ja monipuoliselta, tarinakin on suhteellisen kiinnostava hössötys aarteesta ja siitä paljon puhutusta vapaudesta ja toiminnankin voisi kuvitella olevan ainakin pelle-painijana uransa aloittaneen The Rockin puolesta kunnossa. Valitettavasti näin ei ole, vaan Bergin ohjaama elokuva on kuin väsyttävä, ruskeaa ja vihreää täynnä olevan, huonon tv-sarjan pilotti.

Ja ne näyttelijät: ne eivät todellakaan ole tässä elokuvassa kunnossa. Silti kaikkea ei kannata The Rockin niskaan kaataa, sillä järkäle on oikeasti elokuvan parasta antia: suhteellisen ilmeikkään ja ironisen lihaskasan pullistelut ja väkivalta sekä viihdyttää että muistuttaa väkisinkin takavuosien itävaltalaisen kehonrakentajan puuhasteluja, eikä elokuvan alussa tuleva cameo liene senkään puolesta mikään ihme. Aisapariksi valittu Seann William Scott onkin sitten jo toista maata: miehen elvistely ei voisi katsojaa vähempää kiinnostaa, eikä asiaa auta yhtään se tosiasia, että mies on näyttelijänä miltei katastrofi ja ärsyttävä kekkuloija. Rosario Dawsonkin on kauniin kapinajohtajan roolissa varsinainen mitättömyys ja elokuvan pääpahista näyttelevä Christopher Walken haaskaa kykyjään tähän mielettömyyteen. Itse asiassa Walkenin rooli on suuri pettymys, sillä miehestä ei irtoa tässä elokuvassa paria repliikkiä enempää karismaa saati kiinnostavuutta.

Pako viidakkoon on tiivistetysti sanottuna huono elokuva. Se on kuin yhden miehen show, missä viidakko toimii jättimäisenä painikehänä, jossa väkivallalla on säännöt. Keinotekoinen ja mukahauska läppä lentää, miehet heittäytyvät useita metrejä potkujen, heittojen ja lyöntien voimasta ja jokaisesta viidakosta löytyy varmasti joukko lemmenkipeitä apinoita sekä tietenkin intiaanien legendaarinen aarre, joka tietenkin ratkaisee sata ja kaksi ongelmaa. Elokuvan sanoma lieneekin loppujen lopuksi siinä, ettei siinä ole sanomaa: paljon kauniita ajatuksia heitetään ilmaan, mutta kukaan ei ota koppia. Lopputuloksena on The Rock suuren shown keskellä, joka aiheuttaa katsojalleen tahattomia haukotuksia, asteittaisia raivokohtauksia (kiitos Scottin) ja hyvät päiväunet, mikäli elokuvaa katsoo liian väsyneenä. Toivottavasti Pako viidakkoon toimi myös Bergin uran tuutulauluna, sillä kunnian kukko ei muuten miehelle tällä tasolla jatkettaessa hirveän usein laula.