Little Nicky

Adam Sandler, tuo USA:n muulle maailmalle suoma kiusanhenki – ja omasta mielestäni Pauly Shoren kanssa ärsyttävin koomikko – on ollut kotimaassaan suosittu koomikko jo noin vuosikymmenen ja hänestä on tullut tähti. Huhutaan että hänen asemansa vaikuttaa hänen elokuviinsa niin rankasti, että arvoisan herra Sandlerin voisi aivan hyvin merkitä toiseksi ohjaajaksi. Only in America.

Kaikki lapset tuottavat vanhemmilleen joskus arjen helvettiä, mutta Little Nickylle (USA:n suosituin näyttelijä Sandler) tilanne on päinvastainen. Äiti on enkeli, mutta perheenpää (Keitel) on itse Paholainen, joka haluaa Nickyn mukaan "perhe-yritykseen". Nicky voisi mainita 666 asiaa, joita tekisi mieluummin; erityisesti ilmakitarointi heavy metalin tahtiin. Mutta kun hänen omat isoveljensä uhkaavat isän valtakuntaa perustamalla maanpäällisen helvetin New Yorkiin on Nickyn pakko yrittää palauttaa hyvän ja pahan tasapaino…

Tuossa melkeinpä suora lainaus dvd-version takakannesta. Jo se, että Sandleria kuvaillaan superlatiiveilla ja Keitel puolestaan on esillä pelkän nimensä puolesta kertoo jotakin.
Sandlerin peruskikka – ja samalla ainoa "koomikonlahja" – on hassu puhetyyli. Kuinka hupaisaa. Ei siis nauruja Sandlerin suunnalta. Keitelkin tuntuu olevan täysin hukassa tällaisessa nuorisolle suunnatussa äärimmäisen kevyessä hupaelmassa. Patricia Arquette on mennyt möläyttämään että pitää roolihahmoaan – Nickyn ensirakkautta – syvänä henkilönä ja edullisena työkohteena. Rhys Ifans on ainoa kehumisen arvoinen esittäessään Nickyn ilkeää veljeä. Lisäksi monet julkkisvieraat ja viittaukset aiempiin Sandler-elokuviin ovat piristäviä, mutta pieniä osasia.

Elokuvan visuaalisesta puolesta ei ole mitään sanottavaa. Kuvakerronta on yllätyksetöntä ja tuhat kertaa aiemmin nähtyä. Todella persoonaton kuvasarja.

Elokuva on siis suunnattu selvästi nuorisolle: paljon tissivitsejä, nuorisomusiikki soi sekä taustalla että häiritsevästi "etualalla", mukana on myös pakollinen romanssi, paljon teinihössöttelyä (taivaan enkelit, jotka onnistuvat aina raivostuttamaan) ja paljon hyvää oloa. Mukamas. Kai sen hampaat irvessä ymmärtää kuinka tästä jotkut voivat tykätä, mutta allekirjoittaneelle tämä on mahdotonta. Edes musiikkivalintoihin ei saatu säpinää.

Katsoin elokuvan aikanaan VAIN ja AINOASTAAN sen vuoksi, että Quentin Tarantino tekee elokuvassa cameoroolin sokeana pappina, joka ennustaa maailmanloppua. Ainoa kerta kun hymähdin elokuvan aikana oli Tarantinon viimeinen vuorosana: "oh shit, we are really all gonna die!" Se jotenkin iski suoraan suoneen ja sai päänsäryn hieman helpottamaan. En jaksanut nauttia edes elokuvan huonoudesta.

Tämän tekeleen jaksaa katsoa nousuhumalassa kalja kädessä kavereitten kanssa ja mieluiten niin, että elokuva pyörii taustahälinän keskellä.