Valtion vihollinen

Tony Scott on siitä kumma tapaus, että mieheltä saattaa odottaa ihan mitä vain: joko jotain äärimmäisen kovaa elokuvaa (kuten vaikkapa True Romance) tai sitten epileptistä leikkauskavalkadia, jota vihaa jo alusta asti (esimerkiksi Domino). Scottia kuitenkin vähääkään tuntevalle on täysin selvää, että miehen leipälaji kulkee toimintaelokuvien ohjaamisessa, eikä Valtion vihollinen (Enemy of the State) ole tässä asiassa itse asiassa mikään poikkeus. Itse asiassa Scottin ohjaama, vuonna 1998 valmistunut, toimintaelokuva poikkeaa miehen töistä siinä mielessä, että tarpeeton ammuskelu jää vähemmälle, kun Will Smith pinkoo lähes henkensä edestä takaa-ajajiaan karkuun.

Valtion vihollisen teematkin ovat suhteellisen kunnossa. Koko elokuva oikeastaan kritisoi ja miksei myös glorifioi Yhdysvaltain tiedusteluelimen, DOA:n, koneistoa, joka kykenee jahtaamaan ketä tahansa satelliittien ynnä muiden teknisten asioidan avulla. Yleensä Amerikan tähtilipun tahtiin viheltävä Scott kuitenkin osaa yllättää elokuvassa: Will Smithin hahmon jahtaus jättää arpiset ja verisetkin jälkensä paljon mainostettuun perustuslakiin ja Valtion vihollinen paranoidisuudessaan haluaa osoittaa, ettei Isolta veljeltä ole kukaan turvassa. Samalla kuitenkin Scott näyttää kolikon kääntöpuolensa, jossa ihannointi erilaisia teknisiä apuvälineitä kohtaan kääntyy lähes fetissin puolelle. Erilaista satelliittikuvaa, hypoteettisia 3D-malleja ynnä muuta jännittävää tarjoileva elokuva nojaakin lähes yksioikoiseksi esiteltävään tekniikkaan, eikä niinkään hahmoihinsa, jotka ovat oikeasti elokuvan suola.

Will Smithistä ei tosin elokuvan suolaa saada hyvällä tahdollakaan, vaikka mies suorittaakin pääroolin kunnialla läpi. Keskinkertainen Smith onkin Valtion vihollisessa melko hajuton ja väritön tapaus, jonka omia tunnelmia ei tuoda tarpeeksi elokuvassa esiin. Kauhea kiire miehellä kuitenkin on, mutta tyypilliseen toimintaelokuvan tapaan Smithin hahmo jää keskeneräiseksi muistuttaen samalla etäisestä Smithin hahmoa “Bad Boys”-elokuvassa. Samalla tavalla käy myös Gene Hackmanille, jonka erittäin karismaattisesti näyttelemä hahmo, Brill, muodostuu elokuvan kantavaksi tekijäksi. Suoraan 60-luvulta nykyaikaan pöllähtäneen Brillin hahmo on Hackamanin näyttelemänä väkevää, mutta samalla myös haurasta katseltavaa, sillä kovan ulkokuoren alla piilee sittenkin sydän.

Muita mainitsemisen arvoisia näyttelijöitä Valtion vihollisesta ovat ainakin Jon Voight, jonka rooli pääpahiksena on kohtalaisen hyvä, eikä unohtaa voi myöskään Tom Sizemorea, jonka ruutuaika jää elokuvassa suorastaan rikollisen vähälle. Elokuvan sivuosissa nähdään myös muita tunnettuja näyttelijöitä, kuten Jack Black, Seth Green, Scott Caan ja vaikkapa Gabriel Byrne, jotka tuovat omalta osaltaan elokuvalle uskottavuutta kuin myös kiinnostavuutta.

Valtion vihollinen on eittämättä yksi suuren yleisön parhaiten tuntemista toimintaelokuvista, joita on 1990-luvulla tehty. Ja mikseipä olisi? Scottin elokuva on vauhdikas, aavistuksen jännittävä kuin myös henkilöhahmoiltaan (ainakin sivuroolien puolesta ja Hackmanin osalta) suurin piirtein kiinnostava. Se on lisäksi hieman rosoinen poikkeus nykypäivän muovisten toimintaelokuvien joukossa, sillä kaikki ei kiillä aivan niin kuin nykyään. Kovat puheet ja teot eivät ole tosin kymmenen vuoden aikana muuttuneet mihinkään, mutta “elokuvan” henki kenties on: kaikki ei enää kiilläkään ja miljoonia dollareita ei siirrelläkään paikasta toiseen, vaan kohteena on rahan sijasta yksi ainoa ihminen, joka ei edes tiedä jahtinsa syytä tai tarkoitusperiä. Tälle pohjalle rakennettuna Valtion vihollinen onkin helppo elokuva siinä mielessä, että sen voi ottaa uusiksi milloin tahansa.