Valtapeli

Joel ja Ethan Coen ovat olleet omaleimaisimpia ja tärkeimpiä amerikkalaisia elokuvantekijöitä 80-luvun lopusta lähtien. Heidän taitonsa luoda jokaiseen elokuvaansa täysin oma maailmansa, joka on täynnä hyviä näyttelijöitä värikkäissä rooleissa. Valtapeli ei petä missään edellämainituista.

Valtapeli alkaa kaupunkikuvalla ja kertojaäänellä. Uusivuosi vuonna 1958. Mies aikoo tappaa itsensä hyppäämällä kerrostalon kielekkeeltä. Palataan muutama kuukausi taaksepäin ja elokuvan sävy vaihtuu hetkessä. Norville Barnes (taitava Tim Robbins) saapuu Muncien tuppukylästä Isoon omenaan töiden perässä. Pian hän löytää itsensä Hudsucker Industriesin pääjohtajana ja esittelee hienoimman keksintönsä, joka paperilla näyttää pelkältä ympyrältä. Toimittaja Amy Archer (jokseenkin tasapaksu Jennifer Jason Leigh) lähtee selvittämään uuden bisnesneron taustoja. Syntyy romanssi. Seuraavaksi… Ääh, juoni on arvosteluissa ihan turha.

Valtapeli erottuu Coenien meriittilistasta eduskseen; jokapäiväisyys on vaihtunut sadunomaiseen 50-luvun kuvaukseen, missä naiset kirkuvat ja tupakka palaa.

Valtapeli osoittaa Coenien monipuolisuuden; käsikirjoitus (veljesten lisäksi kirjoittajana toimi myös Sam Raimi) on tarinaltaan ja henkilöiden osalta ensiluokkaisen viihdyttävä, mutta ei mikään höyhenenkevyt kertakäyttökomedia. 50-lukulaisuus on käsinkosketeltavaa slangisanojen ansiosta. Valtapeli tuo mieleen 40- ja 50-lukujen komediat – joita se hienosti "parodioi" kaikessa dramaattisuudessaan – ja niiden konekivääriä muistuttavat dialogit. Koko elokuvaa sitoo hieno, energinen rytmi.

Roger Deakinsin (kuvannut jokaisen Coen-elokuvan Barton Finkistä lähtien) kuvaus on äärimmäisen kaunista. Elokuva on äärimmilleen tyylitelty kaikkine yksityiskohtineen ja asetelmalliset kuvat tuovat mieleen sarjakuvan tai abstraktin maalauksen. Valtapeli onkin satua; välillä aika pysähtyy ja enkeli laskeutuu taivaasta. Myös lukuisat montaasit ovat surrealistisuudessaan nautittavia. Esimerkiksi jakso, jossa kaikki nauravat on sopivan outo ja kuljettaa samalla tarinaa eteenpäin. Myös takaumat ovat hauska ja kummallinen lisä, vaikka kohtauksen tulisi olla jännittävä.

Tuore Oscar-voittaja Tim Robbins näyttää koomikon kykynsä, kun Norville joutuu häntä ympäröivän maailman pyöritykseen. Hän on jokaisella lihaksellaan hauska. Jennifer Jason Leigh’lle annettiin ohje imitoida roolihahmoa Cary Grant-elokuvasta His Girl Friday (1940). Leigh tekee osanasa kyllä mainiosti ja sopii aikaansa kuin miehinen sukupuolielin naisen vastaavaan. Samalla tämä yksioikoinen puheripuli tuntuu kylmältä ja epäinhimilliseltä. Olisi toivonut, että elokuvan toinen päähahmo olisi kiintymisen arvoinen rakastettavan höntin, Norvillen tapaan. Elokuvan kolmas pyörä Sidney J. Mussberger (Paul Newman) on kylmä ja suora kuin kone. Kokemus huokuu Newmanin suorituksesta ja sitä on ilo katsella.
Hahmot ovat nautittavia myös sivurooleja myöten: hissipoika Buzz (Jim True) tuo aidon tuulahduksen 40-luvun dialogista, Moses the clock man (Bill Cobbs) on mainion ylimaallinen ja Bruce Campbell aidon niljakas lehtimies Smittynä. Tuttuun tapaan mukana on myös monia Coenien luottokasvoja, kuten Charles Durning, Steve Buscemi, Jon Polito ja John Mahoney. Vilahtaapa mukana myöskin puolet nykyistä kevyempi Anna Nicole Smith. Lopulta yksikään hahmo ei ole toisen suora kopio, yhtiön johtokuntakin on yksi suuri hahmo, joka vain puhuu monella suulla.

Valtapeli jättää jälkeensä hyvän olon. Tuntuu kuin olisi nähnyt palasen neron ajatusmaailmasta. Siitä voi nimetä huonoja sävyjä, jotka onneksi hukkuvat kokonaisuuteen. Valtapeli kuuluu Coenien kärkikolmikkoon. Valitettavasti se vain on hieman aliarvostettu; harvalle tulee Coenista ensimmäisenä mieleen Valtapeli ja sen hulabaloo.