The Meg

Olisi hauskaa tietää, että mitä Jason Statham ajatteli, kun hän allekirjoitti sopimuksen, jossa lupasi tehdä uuden hengen Tappajahain, The Megin (2018). Omasta mielestäni viittaukset Jawsiin olivat ilmeiset, vaikka Hollywoodissa (ja nyt myös Kiinassa tai ainakin Kiinan markkinoille) on ennenkin (ja jälkeen) tehty paljon hai-elokuvia (kuten vaikka Deep Blue Sea tai vaikkapa 47 Meters Down: Uncaged), jotka ovat enemmän tai vähemmän hyviä. Siihen rakoon yritti Ninja Turtlesien setäpuolelta kuulostava Jon Turteltaub (National Treasure, National Treasure: Book of Secrets) lyödä elokuvansa läpi yhdessä kiinalaisen rahoituksensa kanssa. Tuloksena oli vaikuttava tehostemöykky, jonka elokuvallisesta annista voidaan olla varmasti montaakin eri mieltä.

The Meg kertoo tarinan Jonas Taylorin (Statham) seikkailuista, joissa hän elokuvan aluksi pelastaa sotilassukellusveneen uhreja sankarillisesti saadeen työstään vain paskaa niskaansa väittäessään, että sukellusveneen upotti jokin hyvin iso ja vihainen elukka. Historia kuitenkin toistaa itseään, kun miljardöörin rahoittama vedentutkimusalus läpäisee valtameren pohjassa olevan sakean alueen löytäen aivan jotain uutta joutuessaan samalla itse pulaan. Koska kukaan muu ei hommaa osaa ja pulaan joutuneen aluksen kapteeni on Taylorin ex-hoito, lähtee Taylor pelastamaan heitä oletettavasti tuoksuessaan samalla thaimaalaiselta kaljalta. Tuloksena on aikamoinen kliseinen hupailu, jossa Taylor ensin pakenee ja sitten metsästää valtavaa megalodonia pitkin kiinalaista uimarantaa.

En tiedä, mutta minusta vaikuttaa aidosti siltä, että The Megin näyttelijäkaarti on saanut käsikirjoituksen (Kai sellainen on…?) ohella katsottavakseen Tappajahain DVD:n. Ainakin itselle tulee menosta mieleen se, että nyt ollaan tekemässä ja katselemassa, että miltä Tappajahain moderni versio voi oikeastaan näyttää, kun haista tehdään esihistoriallinen hirviö, jonka päihittämiseksi vaaditaan pienimuotoista ihmettä. Ihmettä tarvitsevat myös näyttelijät, jotka ovat elokuvassa vain nostamassa palkkashekkinsä: jenkki-Officesta tuttu Rainn Wilson näyttelee kaksinaamaista rahamiestä, joka yrittää paikata katastrofin nappaamalla itse meren pimeydestä tulevan megalodonin ja Cliff Curtisin (jonka näyttelemisestä olen aina pitänyt) Mac löytää itsestään ainakin jonkintasoisen sankarin. Muita näyttelijöitä on pilvin pimein, muttei kukaan heistä varsinaisesti jalustalle nouse. Sinänsä on hauskaa nähdä pitkästä aikaa Heroes-sarjasta tuttu Masi Oka, joka uhrautuu megalodonin kitaan jo elokuvan alkupuolella.

Tätä kirjoittaessani en voinut olla ajattelematta sitä, että tämäkin elokuva tuntuu raikkaalta ja uudelta, mutta on jo itseasiassa seitsemän vuotta vanha teos. Ajan kulku on hämmentävää ja vaatisi tarkempia tutkimuksia, mutta Turteltaubin elokuva on teknisesti laadukas: erikoistehosteet ovat hyviä, suhteellisen kekseliäitä ja elokuvaa tukevia ja Statham on testosteroni-höyryissään oivallinen näyttelijä tämänkaltaiseen sekoiluun, joka kuitenkin tuntuu PG-13 leimansa takia liian nössöltä puuhailulta: kuin varhaisteineille tehdyltä peliltä, johon ei pysty itse vaikuttamaan mukaan. Elokuvallisesti The Meg ei tarjoa kovinkaan montaa hyvää ajatusta, muttei myöskään vajoa minnekään Tyynen valtameren pohjamutiin odottamaan parempia aikoja. Sen takia tälle elokuvalle voi antaa vahvan ”katso ja unohda” sinetin.