Nightvisions 2024 – Vaihtoehtoinen artikkeli

Jälleen oli se aika vuodesta, kun Helsingin Kinopalatsi järjestää vuoden odotetuimman genre-elokuva festivaalin jossa tullaan näkemään elokuvia joita et välttämättä muualla näe. Tähän tapahtumaan olen päässyt osallistumaan jo useana vuonna, ja omien laskelmien mukaan nyt olisi vuorossa jo yhdeksäs kerta, joten kokemusta tapahtumasta todellakin on kertynyt.

Mukana reisussa oli jo vähintäänkin yhtä marinoitunut elokuvafani Tero sekä nyt kolmatta kertaa mukana oleva Rami, joten jos elokuva olisi muodostunut liian pelottavaksi niin olisi joku jonka kädestä pitää kiinni.

Hyvään festivaalitunnelmaan päästiin jo edellisen illan neuvoa-antavilla oluilla, mutta itse tapahtumaan valmistautuminen alkoi tietenkin leffa divarilla jossa myynnissä oli jos jonkinlaista klassikkoa. Edessä olisi siis seitsemän tiukkaa elokuvaa, joista ensimmäinen starttasi jo 13:25

Bookworm

Festivaali päästiin aloittamaan hieman kepeämmällä vaihtoehdolla, nimeltään ”Bookworm” jossa 11-vuotias Mildred on saanut päähänsä ratkaista Uudessa Seelannissa asustelevan pantterin arvoituksen. Mildrediä esittävä Nell Fisher on harvinaisen hyvä roolissaan, eikä hänen aikuismainen olemuksensa pääse ärsyttämään ainakaan kovin paljoa itse elokuvan aikana.

Elokuvan ohjaaja onkin sitten NV veteraaneille tuttu Ant Timpson jonka yhteistyö elokuvan toisen pääosan esittäjän Eijah Woodin kanssa alkoi vuonna 2019 loisteliaalla mustan huumorin elokuvalla ”Come to Daddy” jonka loppuhurmos nousi sellaisiin sfääreihin että kaikki Frodo assosiaatiot lensivät kyllä ikkunasta. Mutta nyt aiheena on hieman kepeämpi aihe, ja Eijah pääsee palaamaan jälleen uuteen seelantiin tällä kertaa uransa ehtoopuolella olevana illusionistina, jonka katkeruus muita kuuluisia taikureita kohtaan on suorastaan käsin kosketeltavaa. Eijah Wood on ilahduttavasti alkanut tehdä tällaisia pienen budjetin rykäisyjä, koska eittämättä Frodo retket varmasti toivat tarpeeksi rahaa loppuelämäksi. Wood onkin kuin tehty rooliin Strawn taikurina ja musta huumori kukkii läpi elokuvan. Strawnin ja Mildredin suhde kehittyy jollain tavalla uskottavasti, koska he eivät olleet ikinä nähneet ja ”isän” osa on jäänyt siittämisen rooliin. Kun äiti joutui elokuvan alussa sairaalaan epäonnisten sattumien summana Strawn ottaa isän roolin loisteliaasti haltuun ja kaikista puutteistaan huolimatta kohoaa elokuvan loppua kohti vanhemmaksi jota Mildred kaipaa. Pantterikin saadaan elokuvaan mukaan, sekä pieni seikkailu Uuden seelannin vaarallisissa maisemissa joka lujittaa isä tytär suhdetta.

Dead Talents Society

Festivaalin toiseksi elokuvaksi valikoitui Taiwanilainen Dead Talent Society joka pistää aasialaiset kauhuelokuvat aivan uuteen valoon ja tekee suorastaan parodiaa kaikista Ringu tyyppisistä stereotypioista ja pistää ne sellaisen linkouksen läpi että katsoja alkaa suorastaan säälimään näitä hahmoja.

Edes kummitukset eivät voi siis välttyä julkisuuden kiroilta, vaan heidän on jatkettava elävien pelottelua, jotta eivät joudu ikuiseen kadotukseen. Parhaimmat pelottelijat ovatkin tämän kummitusyhteisön suurimpia julkkiksia ja pitääkseen itsensä ajankohtaisena, heidän on täältä ikuisuuteen jatkettava ihmisten pelottelua. Tästä saadaan todella herkullisia kohtauksia, sekä tiettyjen stereotypioiden esittelyä tavalla, jossa katsoja alkaa väkisinkin herskymään penkillään.

Myös tarvittavaa hurmetta saadaan elokuvaan mukaan, koska kuolleet ovat oikeasti kuolleita, joten pelottelumetodit ovat välillä todella groteskeja. Elokuvan päähahmoiksi nousee juuri kuollut Gingle Wang jonka roolinimi elokuvassa on vain ”The Rookie” sekä vanha konkari Sandrine Pinna jonka Catherine hahmo on piinannut hotellivieraita jo useita vuosia. Joukkoon liittyy myös entinen teinisensaatio Makoto, jota Bo-lin Chen loisteliaasti esittää. Itseironian määrä on suorastaan huikea, ja aasialaiseen tapaan tempo on päätä huimaava. Harvoin on nauranut näin paljon kauhuelokuvan kanssa, mutta tämä osuu huumorin puolesta todella maaliinsa. Ainoa häiritsevä ominaisuus on liiallinen äänenkäyttö vuorosanoissa, joka on toki kulttuurillinen seikka, sekä leikkaus, joka on jonkin ADHD editoijan kädenjälkeä.

Strange Darling

Illan kolmas elokuva oli loppuunmyyty Strange Darling, jolta en oikein osannut odottaa mitään. Genrenä ehkä hieman liiankin perinteinen sarjamurhaaja tapaus, ja elokuvan alussa annettu info että perustuisi tositapahtumiin tottakai kutkutti mielikuvitusta, mutta jätti silti suuren kysymysmerkin otsalleni.

Ohjaajana toimi JT Mollner jonka töihin en ollut aikasemmin törmännyt, ja itse ohjaus oli hyvin dynaamista ja ajoittain kikkaili valolla ja leikkauksella hyvinkin onnistuneesti.  Näyttelijät ovat ehkä hieman tunnetumpia, mutta heidänkin esiintymisiänsä on nähty lähinnä indie elokuvissa ja tv-sarjoissa. Toista pääosaa esittänyt Willa Fitzgerald on tehnyt nimeä Reacher tv-sarjassa, mutta mistään muualta häntä ei varmasti kukaan muista. Toista pääosaa esittää Kyle Gallner on nähty pientä kulttimainetta niittäneen Smile elokuvassa, mutta muuten naamat eivät ole liian kuluneita. Itse elokuva taas noudattaa hieman erikoista aikajanaa, joka on jaettu kuuteen eri kappaleeseen. Erikoista tässä tosiaan on se, että ensin näytetään kappale 3, sitten 5 ja niin edelleen. Tämä muuttaa päähenkilöiden motiiveja ja tapahtumia aika tavalla, ja katsojaa johdatetaan harjaan monen monta kertaa. Toki vähänkin kokeneempi genre-eolkuvafani kyllä huomaa mihin tarina on menossa ja ainoaksi yllätykseksi nousee ehkä loppu. Muuten hieman hajuton ja mauton trilleri, jossa on lähdetty uudistamaan hahmogalleriaa, mutta kun tämä selviää katsojalle, niin loppu on aika loppuunajettu.

Die Alone

Illan pimetessä Kinopalatsin käytävillä, päästiin ensimmäisen kunnon zombie-elokuvan ääreen, jonka budjetin ja tunnettavuuden aisti siitä, että tästä löytyi suomenkielinen tekstitys. Elokuvan vetonaulaksi oli lisäksi saatu Matrix elokuvista tuttu Carrie-Anne moss jonka karisma ja kokemus kannatteli tätä elokuvaa lähes yksistään.

Die Alone on kuitenkin hieman kaksijakoinen elokuva. Sen alku lupaa paljon apocalyptisen maailman esitteleminen, ja kuinka jälleen yksi virus on tuhoamassa ihmiskuntaa muuttaen heidät takaisin kasveiksi. Toista pääosaa esittävä Ethan on aidosti hieman hämillään koko elokuvan, mutta pikkuhiljaa alkavat palaset loksahdella paikalleen ja koko tarinan karmeus aukeaa katsojalle. Mutta ohjaaja Lowell Dean hukkaa alun jännityksen tykkänään, ja elokuva hiipuu loppua kohti jonkinlaiseksi rakkaustarinaksi, jossa ei onnelista loppua ole odotettavissa. Aikajanoilla hyppiminen saa vain katsojan sekaisin, ja Ethania esittävä Douglas Smith muuttuu kohtaus kohtaukselta yhä ärsyttävämmäksi. Tämä elokuva on kyllä loisteliaasti toteutettu, mutta hukkaa täysin potentiaalinsa.

Oddity

Ehkäpä festivaalin odotetuin kauhuelokuva Oddity alkaa juuri sillä tavalla kuin tällaiset hyytävät pikkuhiljaa ihon alle menevät kauhuelokuvat pitääkin alkaa. Carolyn Brackenin esittämä Dani Timmins restauroi vanhaa kartanoa/linnaa yhdessä miehensä kanssa, mutta joutuu viettämään tässä linnassa usein öitä yksin. Kuten arvata saattaa, alkaa siellä tapahtua outoja asioita ja asiaa ei helpota yöllä oven taakse eksynyt mielisairaala potilas.

Tapahtumat jätetään katsojan mielikuvituksen varaan, mutta se ei helpota yhtään kasvavaa paineen tunnetta. Tapahtumien jälkeen Danin mies Ted ottaa yhteyttä vaimonsa kaksoissiskoon Darcyyn, alkaa elokuva saamaan sopivia kierroksia. Bracken esittää loisteliaasti kumpiakin rooleja, sillä kyseessä ovat kaksoset, mutta Darcy on sokea, joten se tuo oman twistinsä tarinaan. Kun Darcy alkaa ”nähdä” esineiden avulla asioita, alkaa myös tarina menemään sellaisiin syvyyksiin, että käden alkavat puristaa teatterin tuolin käsinojia entistä kovemmin. Oddity on taiten tehty tarina kaunasta, rakkaudesta ja sisarten välisestä yhteydestä. Valon ja varjon leikillä pelaava ohjaus on loisteliasta ja katsojia hyppäyttäviä kohtauksia tulee sopivin väliajoin aiheuttaen pieniä vahinkoja housuissa. Ehdottomasti NV festivaalin parhaimmistoa hermostuttaen tällaisen vanhan kauhu faninkin ihan tosissaan.

MadS

Trailerin perusteella MadS oli sitten ehkä illan hämmentävin kokemus. Yhdellä ainoalla kamera-ajolla toteutettu elokuva on jotain niin kiehtovaa, kuin kunnianhimoista että ei tällaista ole aikaisemmin nähty. MadS on nimensä mukainen hullu matka kohti ihmisen käyttäytymistä, jossa selviytyminen nousee aivan uusiin sfääreihin.

Elokuva kertoo periaatteessa aika perinteisen apocalyptisen infektiotarinan, missä outo verisairaus kiitää läpi ihmisten jossain päin ranskaa. Elokuva alkaa, kun Romain kokeilee uutta muuntohuumetta ja matkalla kohti omia synttäribileitään törmää hämärään loukkaantuneeseen naiseen. Romain alkaa nähdä kummia, ja kuvittelee että hän on vain todella pahalla tripillä. Pian kuitenkin selviää, että tällä naisella ei ollut kaikki ihan kohdallaan, ja yö alkaa luisua kohti mielen järisyttävää kaaosta.

Ohjaaja David Moreau on tehnyt muutaman kauhuelokuvan aikaisemminkin, mutta nyt laitetaan ihan uutta vaihdetta silmään. On suorastaan hengästyttävää seurata tarinaa yhdellä ajolla, mutta Moreau saa sen jotenkin toimimaan. Kun virus leviää ihmisestä toiseen, pääsemme aina uuden kantajan rooliin ja näemme eräänlaisen pandemian synnyn yksittäisten ihmisten näkökulmasta. Näyttelijät tekevät suorastaan hengästyttävän loisteliasta työtä, ja varsinkin Romainia esittävä Milton Riche on uskottava roolissaan, sekä Laurie Pavy on suorastaan häiritsevän hyvä viruksen lumoissa taistelevasta naisesta. MadS on ehkäpä festivaalin häiritsevin, mutta samalla mielenkiintoisin elokuva, jonka intensiteetti ei laske missään vaiheessa ja katsojaa ei päästetä hengittämään kuin vasta lopputekstien aikana.

Fight Another Day

Festivaalin päätti meidän osaltamme kolmella dollarilla kuvattu ”Fight Another Day” joka jo henki eräänlaista Ö-elokuvien kuvastoa. Tulevaisuudessa on siis kehitetty aikakone ja sille on keksitty niinkin järkevä käyttötarkoitus kuin hakea menneisyydestä ”kovia” jätkiä tappelemaan keskenään.

Tämä köyhän miehen Running Man on juuri niin huono kuin sen olettaakin olevan. Elokuvan jonkinlaisena sankarina heiluu Eric Johnsonin esittämä Ryan Taylor joka 80-luvulla omasi oman tosi-tv kyttä ohjelman. Nyt Martin Koven esittämä Fischer vetää omaa ohjelmaa, jonka nimi on sama kuin elokuvalla ja vastakkain laitetaan taistelemaan niin Viikinkejä, barbaareja, asteekkeja kuin spartalaisia. Hetken tätä hauskuutta voi katsella, mutta kun toisella on miekka ja toisella sinko, niin onhan se vähän epäreilua taistelua. Fischer on juuri niin limainen kuin tämä Karate Kideistä tuttu pahis on aina ollut. Fight Another day on todellinen roskaelokuva, jonka ainoiksi hyviksi puoliksi nousee ajoittain mielenkiintoiset taistelut joissa koregrafiaa on edes vähän mietitty, mutta muuten tämä haisee ja maistuu niin huonolle että tähän on oikeastaan hyvä päättää NV yö-maraton.