Night Visions 2024

Kun yleinen trendi nykyään lähes millä tahansa alalla kohdistuu tekoälyn käyttöön, Elokuvateatteri.com luovii omia polkujaan käyttämällä vajaaälyä. Ensimmäiseksi ja mahdolliseksi ainoaksi tehtäväksi vieraskynäkaulalle on annettu Night Visions 2024-elokuvafestivaalin katsaus. Tämä on minulle suurin kunnia, mitä olen tällä sivustolla toistaiseksi ottanut vastaan.

Esittelyt lienevät paikallaan. Olen Rami, nuorempana elokuvien parissa seilannut maltillinen leffanauttija, joka on nyt kolmena vuonna istunut Night Visionsin kuumottavan yösession läpi.

Bookworm

Leffakavalkaadi startattiin erittäin lämminhenkisesti ilmeisesti Uuden-Seelannin turismiviranomaisen valvonnassa tehdyllä perhe-elokuvalla. Suoraan matkailumainoksiilta näyttävät maisemat olivat vaikuttava, mutta onneksi elokuvassa oli muutakin kuin nätit kulissit.

Nell Fisherin näyttelemä Mildred on kirjaoppinut 11-vuotias, jonka elämään hänen isänsä (Elijah Wood) palaa oltuaan poissa… noh, aina. Yhdessä he päättävät todistaa harvinaisen pantterin olemassaolon ja suuntaavat kohti hobittien maisemia. Isän ja tyttären välisen suhteen alkukitka hioutuu koettelemuksesta toiseen seilatessa ja pantterihavaintoja metsästettäessä.

Elokuva oli hyvä alku rupeamalle ja erittisen ilahtunut olin hyvin kirjoitetusta dialogista, jota nuori lukutoukka laukoo suustaan. Ne ja muutamat muut kohdat saivat hymyn huulille monesti. Oikeastaan ainoa itseäni häiritsemään jäänyt kohta oli kovin nopeaksi muodostunut loppu, joka tuntui hieman kiiruhdetulta.

Dead Talents Society

Jos edellinen leffa sai hymyn huulille, tämä taiwanilaistuotos nauratti ihan toden teolla. Alkuasetelma kaikista mahdollisista japanilaiskauhun elementeistä samassa elokuvassa aiheutti hermostuneisuutta allekirjoittaneessa, mutta idean toteutus osui mielestäni aivan nappiin.

Lähtökohta elokuvalle on, että kuolleet kilpailevat suosiosta kummittelemalla eläviä. Mitä paremmin kummittelet, sitä enemmän keräät itsellesi mainetta haamupiireissä. Simppeliä. Mutta sama toimii toiseen suuntaan eli jos et saa peloteltua kunnolla, olemassaolosi haamuna on vaarassa.

Gingle Wangin viattomat kasvot sopivat kuin haamu hotellihuoneeseen elokuvan kokemattomana haamuna, jonka haamukausi osoittaa yllättäen loppumisen merkkejä. Sandrine Pinnan näyttelemä pitkän linjan aavediiva ottaa vastahakoisesti nuoren suojatikseen ja alkaa sarja tapahtumia, joiden hauskuudelle ei näy loppua.

Vertahan ei elokuvasta puutu ja varsinkin alussa yleisimmät jump scare-hetket muistutti elokuvan hengestä. Mutta sitten kun katsoja päästetään näkemään haamuilun kulissien taakse, ei virne pyyhiydy naamalta ihan hetkeen. Palkintogaalat, sponsorisopimukset, sijaisnäyttelijät, kummittelutreenit ja kisastudiot ovat niin absurdin arkipäiväisiä ettei voi kuin nauraa. Ja kaiken tämän keskellä ohjaaja John Hsu vie soljuvasti eteenpäin usean päähenkilön kasvutarinaa kohti ilahduttavaa lopetusta.

Strange Darling

Illan kolmas leffa oli etukäteen jo kohuttu ainakin sen verran, että sali oli myyty täyteen ja näytöksiäkin oli tehtailtu myöhemmälle ajalle yksi ylimääräinen. Jotain erikoista tässä leffassa siis pitäisi olla.

Leffan yksi jipoista on epäkronologinen järjestys, jossa kuusi eri lukua näytetään eri järjestyksessä kuin mihin on totuttu. Tosin mm. Pulp Fictioninsa katsoneita tällainen jippo ei kauaa hämää, vaikka leffa alkaakin keskeltä tarinaa.

Elokuva ”pohjautuu tositapahtumiin”, joita sitten ei kuitenkaan tunnu internetin syvyyksistäkään löytyvän. Mutta kaikesta huolimatta tarinassa seurataan sarjamurhaajan ja sarjamurhattavaksi aiotun välistä tutustumista, eskaloitumista ja selviytymiskamppailua.

Willa Fitzgeraldin ja Kyle Gallnerin roolisuoritukset ovat erinomaisella tasolla ja vaikka elokuvan pääyllätys paljastuukin verrattain aikaisessa vaiheessa, kaksikon roolisuorituksia on ilo seurata. Heidän välinen dynamiikka on saatu viritettyä erinomaiselle tasolle ja mielten kiihtymisen ja mustumisen hetket välittyvät hyvin katsojalle aina pisimpään ikinä nähneeni kuolinkohtaukseen saakka.

Die Alone

Viime vuodet huomioonottaen hieman yllättäen ihmiskunnan turmioksi muodostuva virusmutaatio syntyykin kasveista ja alkaa leviämään ihmisiin kiihtyvää tahtia. Noh, ainakin se on hieman erilaista kuin mihin on totuttu.

Pääseurattavat ovat muistinmenetyksestä kärsivä Ethan (Douglas Smith) ja hänestä huolta pitävä Mae (aina yhtä tiukkailmeinen Carrie-Anne Moss), joista ensimmäinen pyrkii etsimään tyttöystäväänsä ja jälkimmäinen yrittää pitää ensimmäisen pois hankaluuksista dystopiassa. Elokuvasta löytyy myös Frank Grillo, joka kuitenkin on verrattain pienessä roolissa kokonaisuuteen nähden.

Elokuvan juoni paljastuu vähitellen näytettävien menneisyyden tapahtumien kautta ja kun lopputulos paljastuu, sitä taotaan katsojille päähän niin monta kertaa, ettei kenellekään jää epäselväksi, mikä se juju tässä oli. Nokkelimmat yhdistivät palaset jo aiemmin, mutta onhan se kiva ettei jätetä ketään epävarmaksi.

Tämä lopun infopaukutus olikin oikeastaan ainoa juttu, josta en niin välittänyt elokuvassa. Meno oli muuten ihan menevää ja kasveiksi mutatoituvat ihmisparat kertoivat karua kieltään kasvizombien ”elämästä” elokuvallisesti kauniin rujossa maailmassa.

Oddity

Muiden leffojen alussa ehti jo useamman kerran näkemään Oddityn trailerin ja sen perusteella luvassa olisi sellaista piinaavaa kauhua, jonka tuntee pakaroissaan. Ja kyllä meinaan tuntui.

Oddityssä osattiin tehdä jump scare-hetket rakentaen, hellittäen ja viivyttäen ajoittain hyvinkin ilkeäntuntuisella tavalla. Varsinkin tällaista vähemmän kauhuleffoista nauttivaa nämä piinanpitkittämiset tuntuivat lopputomilta.

Kun elokuvaan laitetaan vanhaa kivilinnaa/-luostaria, mielisairaalaa, valoilla leikkimistä ja yliluonnollista toimintaa, päästään jo aika pitkälle. Kun pakettiin lisätään hyvää näyttelemistä, kerroksittain aseteltua jännitystä ja yksi pahuksen ilkeännäköinen puuveistos, homma saa aivan uudenlaisen asetelman.

Irlantilaisohjaaja Damian McCarthy osaa taitavasti viedä katsojan penkin reunalta selkänojaan kiinni ja takaisin sekä pompauttaa tietyillä hetkillä nyrkin verran ylöspäin.

MadS

Kun leffa mainostaa olevansa yhdellä otoksella tehty, ensireaktioni on etten usko ja että varmasti huomaan leikkausten kohdat. Mutta MadS oli toteutettu niin sulavasti ettei siitä voinut kuin nauttia.

Juonta sen suuremmin spoilaamatta voi kertoa kyseessä olevan moderninoloinen zombi-tarina, jossa virus-tai-ties-mikä-lie lähtee leviämään bailaavien nuorten keskuudessa. Erinomaiset näyttelijänsuoritukset tuovat vähitellen eteneviin zombi-muuntumisten vaiheisiin syvyyttä ja myös myötätuntoa, kun sisällä oleva ihminen taistelee kehon valloittajaa vastaan.

Elokuva osaa ottaa katsojansa hyvin ja tuoda sopivassa suhteessa jännityksen odotusta ja sen laukaisua. Lopussa meno kiihtyy hieman turhan tiiviiksi ja kun suurimman osan elokuvasta keskiössä ollut henkilö vaan vaihtuu toiseen, katsoja tipahtaa hieman tyhjän päälle.

Fight Another Day

Leffafestarin kehnoin suoritus tulee tässä. Aikakoneilla historian eri vaiheista tulevaisuuteen tuodut oman aikansa parhaat taistelijat laitetaan kahdenkeskiseen taisteluun tunteettomiksi doupattujen kansalaisten viihteeksi.

Valokeilassa viihtyy oman tosi-tv-kyttäsarjan tähti, joka kamppailee suu tiukkana muita vastaan ja juonii samaan aikaan mahdottomalta tuntuvaa pakoa häntä säilyttävältä yhtiöltä ja sen johtohahmolta.