The Way Back

Gavin O’Connorin elokuvaa, The Way Back (2020, löytyy HBO Max), katsoessani mietin elokuvan aikana ja sen jälkeen, että kertoiko tämä draama pääroolia näytelleen Ben Affleckin oman elämän ongelmista alkoholismin kanssa vai Affleckin näyttelemän Jackin ongelmista alkoholin kanssa. Vähän aikaa pohdittuani, että varmaan osittain molemmista ja uskoni vahvistui, kun kävin internetistä lukeamassa today.comin haastattelun, jossa Ben Affleck totesi näyttelemisen elokuvassa olevan ”katarsinen (äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen) kokemus oman raittiusmatkan keskellä”. Ja sitä se on varmasti ainakin Affleckille, jonka näyttelemän hahmon elämä pyörii tragedian jälkeen alkoholin ympärillä niin suihkussa, kotona, töissä, autossa kuin baarissakin. Ja sitten, kuten lähes kaikkien selviytymistarinoiden juurella, tulee se auttava käsi, joka nostaa ihmisen takaisin jaloilleen: tällä kertaa papin käden ojentamana ja koripallovalmentajan roolissa.

A role that earned Ben Affleck some of the biggest praise of his career turned out to be a ”cathartic” experience despite hitting close to home given his own struggles with alcoholism.

Affleck on muutenkin elokuvassa ihan hyvässä vedossa, sillä näyttää siltä, että O’Connor on osannut vaatia näyttelijältään paljon. Siinä ei nimittäin paljon sanoja tarvita kun katsoja voi todeta Jackin olevan henkisesti täysin rappiolla. Viinaa kuluu ja käytös on selvästi omalla tavallaan itsetuhoista toimintaa lähes alituisella syötillä. Koripallovalmentajankin pesti tuntuu Jackista enemmän palvelukselta toiselle kuin hänelle itselleen. Tuloksena kuitenkin on ehkä Jackin yllätykseksi tunteiden solmujen avautumista, entisen vaimon kohtaaminen, sekä toivo edes vähän paremmasta. Taustalla oleva menetys kun ei katoa minnekään, mutta sen kanssa voi elää edes hieman paremmalla tavalla.

O’Connorin ohjausta on mukavaa katsoa: se on lajityypillinen tyypillinen, hitaasti eteenpäin valuva massa, jonka pariin katsoja pystyy eläytymään ainakin jollain tasolla. Jackin tragedia muistuttaa suomalaista hiljaista asioiden käsittelyä alkoholin voimalla. Samaan aikaan kun voimaa yritetään valaa Jackiin taholta jos toiselta, pettää Jack ensin itsensä ja sitten muut addiktiolleen. Koko elokuva on kuin jatkuvaa aaltomaista liikettä, jonka Brad Ingelsbyn käsikirjoitus saa omalla tavallaan eloon ilman pyssyn räiskettä, ilman fyysistä taistelua tai mitään pelkän dialogin avulla. Hyvän ja rauhallisen draaman katsomiseen The Way Backia on helppo suositella varsinkin jos ajattelee elokuvaa osittain Affleckin henkilökohtaisen alkoholismin kautta.